Sattuu. Eikä talossa ole muuta ko panacodia mistä tulee huono olo. En muistanut että otin eilen viimeiset panadolit, olsin muuten käynyt hakemassa lisää pillereitä. Jalat kiukuttelee, fibro kiukuttelee ja tätä son sitten koko syksyn taas. Niin ihanaa olisi kaivautua Ällän kainaloon mutta en mä voi. :/
Luennolla oli kivaa ja mielenkiintoista. Samaa sukupuolta olevien suuteleminen oli vallan yleistä vielä ennen Ranskan vallankumousta, taiteessakin. Tätä en tiennyt joten jotain uutta heti opin. Ja muutenkin oli mielenkiintoista, luennoitsija on hauska setä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.
Sinne Ällä jäi. En katsonut taakseni ko astuin metron rullaportaisiin koska olisi ollut liian kipeää nähdä hänet siinä. Itkin ja silmät märkinä istuin metrossa. Eilen illalla itkin ko mentiin nukkumaan ja S-mummi kysyi kuka siellä itki, minä vai Ällä. Minähän se olin. Ja kerroinkin sen hänelle. Laika piti mua yöllä sylissä koska en missään nimessä olisi halunnut tätä. Että ajan kotiin yksin ja ihmettelen täällä yksinään.
Ensin mietittiin josko hän ei tulisi lainkaan kotiin ensi viikonloppuna mutta kun mä en tiedä miten mä kestäisin sen että menen sunnuntaina Järvenpäähän rippijuhliin ja lähden kotiin saamatta olla rauhassa vaimon kanssa lainkaan niin hän sitten päätti tulla kotiin. Ihana vaimo <3
Isä ja leena eroaa. Olen epäillyt sitä jo pitkään mutta sain vahvistuksen asiaan eilen ko leena soitti. Kertoi että olivat kaksi viikkoa sitten yhdessä todenneet ettei suhde toimi ja siten on parasta sitten lähteä eri teille. Eivät kuitenkaan vielä tämän vuoden aikana lähde erilleen, tarjoavat Teemulle mahdollisuuden mahdollisimman rauhalliseen ysiluokkavuoteen. Itkin sitä eilen illalla koska tuntuu että miulta hajoaa taas perhe. Leena on ollut mun elämässä melkein aina, ovat olleet naimisissakin 16v joten tämä on iso muutos kaikille. Ällä lohdutti ettei meidän perhe hajoa, hän ei lähde mihinkään. Mutta se lapsuuden perhe mikä miulla oli, hajoaa taas. Se on hajonnut kerran ennenkin ja hajoaa taas.
Tänään lähdetään kohti Helsinkiä, mennään Ällän S-mummille yöksi ja mennään Iin kanssa huomenna Kansallismuseoon minkä jälkeen minä lähden takaisin Turkuun ja Ällä jää sinne. Tulee kotiin sitten perjantaina.
Ryhmässä käynti on selvästi miulle hyvä asia vaikka se raskasta onkin, joka kerta sieltä tullessani joudun ottamaan torkut. On yllättävän raskasta puhua omista asioistaan. Sain eilen puhuttua siitä miten tää mun romahdus silloin viime syksynä hiljalleen alkoi, oli hyvä saada puhuttua se oikeastaan ensimmäistä kertaa noin julki. Sanoa miltä tuntui olla kamalan väsynyt eikä kyetä sitä sanomaan vaan rutistamaan väkisin töitä. En tiedä miksi, siksi kai että se suorittajan identiteetti istuu tässä rouvassa hyvin tiukassa.
Olen viime aikoina ollut kovin vähän Pinkissä. En tiedä miksi mutta en vain osaa olla siellä. Olen sen sijaan hillunut hääfoorulla ja siellä rouvien osastolla. Tavallisten asioiden parissa. Ehkä tietyllä tapaa se seksuaalisen suuntaumisen erilaisuus on arkipäiväistänyt, välillä huomaan etten osaa ajatella meidän suhdettä Ällän kanssa jotenkin muista eroavana. Eikä tietty tarvitsekaan mutta kuitenkin. Ymmärtänettä ehkä tai sitten ette.
Flunssaa pukkaa edelleen, nenä on tukossa ja kurkku meinaa kipeytyä. Yök, en tahdo.
Tänään aamupäiväryhmään pitää viedä mukanaan muutama hyvä kappale. Tuotti vaikeuksia valita vain kaksi, varsinkin kun toinen ehdokkaani on joutunut jonnekin hukkaan. :( Olisi se koneella mutta ryhmätilassa oleva cd-soitin on niiin antiikkinen ettei se soita ämppäreitä joten se siitä. Mutta! Löysin loistavan korvaajan joten ei hätiä.
Avoimesta tuli postia ja ilmoittatuminen on sinne siis saapunut perille. Maanantaina alkaa ja olen innoissani! Haluasin aloittaa heti. Mutta en halua miettiä lainkaan sitä että luentojen alku tarkoittaa myös Ällän lähtöä Helsinkiin. En tahdo sitä vaikka teidän sen olevan vain väliaikaista.
Olen kipeä tai oikeammin ollaan Ällän kanssa molemmat kipeitä. Miulla (tosi yllättäen) poskiontelot tukkeutumassa ja Ällällä kuumetta. Kiva syksy.
Aamupäiväryhmä on alkanut ihan hyvin. Vaikka miulla onkin tässä muutaman päivän ollut olo että en olekaan sairas o.O Tunnistan tunteen johtuvan siitä että vaakakuppi on taas siirtymässä toiseen suuntaan eli maniaa kohti ja tiedän järjelläni sen tunteen olevan väärän mutta valitettavasti se ei oikein helpota tilannetat. Muutama ilta meni silleen että jouduin pakottamaan itseni ottamaan lääkkeet koska oli olo mukamas jotenkin ihan normaali enkä tarvitse niitä *huokaus* Ällä vahtii että otan ne ja että käyn kiltisti ryhmässä joka päivä, juuri nyt se on tärkeämpää kuin koskaan.
Puhuttiin ryhmässä tänään siitä kuinka vaikeaa on ottaa vastaan muilta neuvoja siitä miten elää elämäänsä. Jäin miettimään miltäköhän miusta tuntuu kun toiset joutuu sanomaan että tilanne on nyt se että joudut lähtemään osastolle koska olet niin maaninen. Pelkään sitä ja ahdistun pelkästä ajatuksestakin. En halua. En halua joutua tilanteeseen jossa vastuu siirtyy miulta itseltäni muille tietäen kuitenkin samalla että se päivä on luultavasti kuitenkin tuleva. Äh.
Oltiin eilen Ärrän kanssa seksimessuilla. Ällä käski tuoda tuliaisina jotain kivaa ja toinkin. Kahleet ja nänninipistimet ja syötävät rintsikat. Ja itselleni pinkin teinipissis-pahis-rannekkeen :D Mutta muuten messut olivat aika...pettymys. Näytteilleasettajia oli vähän, meteli kamala ja muutenkin tunnelma vähän sellainen blaah. Mutta oli toisaalta mielenkiintoista seistä siellä yleisössä, katsella alastonta (ihan kaunista) miestä ja todeta että EVVK. Ei hetkauttanut niin yhtään, ei tuntunut niin miltään.
Lähdemme tänään Ällän sedän häihin. Ensimmäinen esiintyminen avioparina. Ja vähän huolestuttaa että josko ihmiset hössöttää mutta luulen että hössöttävät hääparin ympärillä, toivottavasti ainakin. Huomaan että on vaikea vastata kysymykseen että miltäs nyt tuntuu? Miltä pitäisi tuntua? Onko väärin jos ei tunnu oikeastaan mitenkään sen kuin ennen häitä? Minä rakastan vaimoani ja olen äärettömän onnellinen rouvana ja näin. Mutta kuitenkin. Ei se kuitenkaan niin mitään muuttanut. Ja tiedän että se joka sitä ensimmäisenä tänään kysyy on Ällän siskonmies. *huokaus*
Kovinkaan montaa kertaa en ole varmaankaan laittanut tilaksi että iloinen. Siis näin normaalina päivänä, sellaisena joka kuuluu ns arkirutiiniin. Mutta nyt niin tein koska huomasin toissapäivänä että olo on rauhallinen, että olen päässyt takaisin sille portaalle missä olin ennen kuin romahdin alkukesästä. Että jaksan miettiä muutakin kuin sitä pysynkö pystyssä ja jaksanko hengittää. Mikä tuntuu äärettömän hyvälle. Turvalliselta. Vaikka tiedostaa sen että tämä ei välttämättä ole vielä se lopullinen tila, että luultavaa on että notkahteluja voi tulla vielä lisää niin yritän silti nauttia nyt tästä.
Aamupäiväryhmää on takana ensimmäinen viikko. Ja Rouva pelkää että vie siellä liikaa tilaa ko on puhelias. Miulle puhuminen on luontevaa siinä mielessä että puhun paljon, kunhan ei tarvitse puhua mitään liian henkilökohtaista. Siinä en taas ole niin hyvä. Ennen kuin tulee se tietty tuttuus. Mikä kestää aikansa. Ryhmässä on kuitenkin mukavia ihmisiä ja luulen että pärjään siellä kyllä. Kunhan muistan antaa tilaa muillekin. Tiedän itsekin että syyllistyn siihen että vien tilaa muilta, puhun päälle ja olen äänessä kovasti.
Tajusin viikonloppuna olevani kontrollifriikki. Mun pitää pystyä kontrolloimaan kaikkea mitä tapahtuu, tietää mitä tapahtuu ja miten tapahtuu. Mikä tekee tästä sairaudesta noin sata kertaa vaikeamman koska sitä mä en pysty kontrolloimaan. Mutta tämä oivallus oli iso asia. Todella iso. Ja ällä nauroi että nytkö vasta sä sen keksit, hän on tiennyt sen jo pitkään :D
Meidät siis vihittiin maistraatissa, en muista paljonkaan siitä mitä henkikirjoittaja meille sanoi mutta muistan sen että se oli todella kaunista. Ja moni vieraistamme tilaisuuden jälkeen kehui että ei papitkaan yleensä noin kauniisti puhu. Puhui parisuhteen arvostamisesta ja toistemme rakastamisesta. Vaikka itse vihkiminen oli lyhyt tilaisuus, se oli silti mielettömän kaunis. Ja haluan kiittää maistraattia siitä että saimme jäädä vihkitilaan onnittelemaan ja ihmettelemään. Vihkimisen yhteydessä ystävämme lauloivat Värttinän Morsiammen joka sai kaikkien silmät kostumaan. Mutta seremoniamestari-meikkaajan tekemä silmämeikki oli mieletön eikä valunut lainkaan vaikka Rouvat itkivät kyyneleet valtoimenaan valuvina.
Hääjuhlan pidimme Turun VPK-talolla mikä on mielettömän kaunis tila. Kahdeksan hengen valkoiset pöydät joihin ripoteltiiin liinojen päälle paperiterälehtiä olivat kauniit tilassa jossa on korkeat seinät ja mielettömät kattokruunut.
Häät olivat meidän näköiset, olimme ottaneet perinteistä mukaan ne jotka halusimme. Seremoniamestarimme kuulutti meidät sisään suuren maailman malliin sekä suomeksi että englanniksi Rouva & Rouva Ahlstedtina. Ja päälle Ällän valitsema sisääntulobiisi johon kuului raikuvat aplodit :D Mieletön fiilis kävellä salin poikki kun kaikki vieraamme seisovat hymyillen onnellisesti meidän puolestamme. Olimme tosin jättäneet hääparin pöydän turhan lähelle lavaa ja jouduimme vähän ahtautumaan jotta mahduimme pöydän ja lavan väliin :D Äitini pitämän tervetuliaispuheen aikana ei pysynyt miulla eikä anopilla silmät kuivina, oli ihana kuulla äidin sanovan että hän toivoo sydämestään meidän rakastavan toisiamme. Että son tärkeintä.
Ruokaa, juomaa riitti ja kaikki oli hyvää. Pientä sähläystä oli aamupäivällä ruokiin liiittyen, appiukko mm ei osannut ostaa vatkauskulhoa mutta onneksi morsiammella oli ripeät jalat joilla kipittää sellainen stokkalta ostamaan. Olimme ottaneet mukaan muutaman leikin, lähinnä tunnelmaa keventämään. Parhaiten onnistui isien tekemä boolimaljan ryöstö, satuin olemaan salissa ko alkoivat tyynen rauhallisesti lastata kärryihin boolimaljoja ja vieraat olivat ihan "O.O mitä nyt tapahtuu, mihin viina häviää!!!" Mutta maljat palasivat kolehdin keruun jälkeen ja bileet jatkuivat.
Kakunleikkuu oli meidän näköistä koska kumpikaan ei oikein tiennyt missä kohtaa kuuluu polkaista ja mä jouduin heittämään kengät jalasta etten kaadu jos alan polkaista. Joten Ällä sitten hellästi polkaisi mun varpaita siinä vaiheessa ko leikattiin palaamme toisesta reunasta.:) Mutta kakku oli tosi hyvää, kiitos siitä anopille. Oli ihana syöttää kakkua Ällälle, miten se voikaan maistua vielä paremmalle niin että sen saa vaimonsa lusikasta. Mun syöminen vaan jäi vähän vähiin koska korsettiyläosa ei oikein meinannut antaa myöden syödä :P Hienot naiset ei hengitä tai syö, katsokaas. Ja istuvat kovin ryhdikkäästi.
Häätanssi tanssittiin, Ällä oli käynyt pihalla tupakoitseville miespuolisille sukulaisilleni vinkumassa että jonkun pitää tuurata mun isiä koska hän ei aio tanssia (ei tanssinut omissa häissäänkään häävalssia joten tämä ei ollut yllätys). Tädin avomies joka tuntee mut lapsuudesta, lupautui tuuramaan ja olin älyttömän iloinen siitä, hän tansitti miuta hyvin ja käski elää rakastaen. Ällän isi on hyvä tanssija ja hänen kanssaan oli helppo tanssia. Hän tosin vain oli ihan kyyneleet silmissä ja minä vain toistelin että kiitos, kiitos että kasvatitte noin ihanan lapsen. Appiukon jälkeen morsianta tanssitti kaasoni :D Nyrkkeilijänä hänellä on hyvä jalkatyö ja vei minua täysin. :D
Tuolileikissä äitini sai hommaksi tulla helmikuussa viihdyttämään karvaisia lapsiamme helmikuussa, tätini sai kunnian tulla toimimaan kuusen ulosheittäjänä tammikuussa, kummitäti puolestaan tulee toukokuussa kylään pesten ikkunat, Ällän koulukaverit esittivät paikan päällä hienon keskiaikaisen musiikkiesityksen ennakkoluulottomasti, serkkuni teki elämämme drinkit joissa oli mm basilikaa ja tomaattia :D Tämän lisäksi meistä tehtiin muotokuva jota varten poseerasimme keskiaikaisen arvokkaasti (välillä kikattaen ko pienet lapset).
Meillä oli hauskaa, hilpeää ja ihanaa. Meidän näköistä, hassua, nauruntäytteistä ja ihanaa.
äiti soitti. Sanoi että vaikka juhlat maksoivatkin ihan kamalan paljon, ne kuitenkin oli ihanat ja tärkeät siinä mielessä että ne avasivat hänen tajuntansa meidän suhteelle ja nyt hän sen hyväksyy. Arvasin sen jo eilen mutta oli ihana kuulla hänen sanovan sen.
Neidistä tuli eilen Rouva. Päivä oli yhtä juoksemista ja itkemistä, aamupäivän juoksin ja touhotin milloin minkäkin touhun kanssa. Loppupäivä menikin sitten itkiessä. En muista maistraatista oikein mitään, muistan vain sen että henkikirjoittaja puhui kauniisti, oikein kauniisti. Ja että itkin, vaihdettiin sormuksia ja suutelin vaimoa. Sen jälkeen ystävämme lauloivat ja itkin kuin vesiputous.
Maistraatista jatkoimme kuvattavaksi Linnan pihalle jossa olimme yleinen turistinähtävyys, japanilaiset turistit ihmettelivät meitä ja kuvasivat sekä meitä että sitä että meitä kuvattiin. Ja pyysi muutama päästä kuvaan meidän kanssa. Ennen juhlan alku oli stressiä ihan kamalasti ja olin ihan kamalan kireä, tiuskin vain ihmisille mutta jännitys laukesi kun seremoniamestari kuulutti meidät sisään rouva & rouva Ahlstedtina. Se oli kovin liikuttava hetki, samoin se että äitini piti tervetuliaspuheen ja käski meidän rakastaa toisiamme koska son tärkeintä. Siinä vaiheessa kyyneleet valuivat jo valtoimeen, sekä äidillä että tyttärellä.
Ilta oli ihana, häät olivat ihanat ja kaikilla oli hauskaa. Se oli parasta. Itkin vähän joka välissä mutta eiköhän se ole sallittua. Nyt olo on onnellinen mutta onnellinen <3
