rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

On avun saaminen sitten vaikeaa. Olen ollut aikaansaava ja soitellut osastolle heti aamusta, sinne tosin ei vaan pääse noin vain ja virka-aikaan. Pitäisi mennä virka-ajan jälkeen päivystykseen ja sitten kriisihaastatteluun ja sitten EHKÄ pääsee osastolle. Voin kuvitella että tuosta kriisihaastattelusta ei pääse osastolle jos ei ole vetänyt tai ole vetämässä ranteita auki. Käskivät soittaa hoitavalla taholle, miina-täti on vaan tänään vapaalla mutta jätin soittopyynnön. Jotain tälle lääkitykselle on tehtävä, mä en jaksa enää. Olo on niin kulunut.

Lojusin sohvalla. Kuunnellen Sigur Rosia mikä on yllättävän hyvä. Tai siis en mä ajattelut että se olisi huono, en vain osannut ajatella että islantilainen musiikki voisi olla näin minuun vetoavaa. Mutta son. Eragonia olen lueskellut. Iltapäivämmellä Pee tulee viemään mut kävelylle.

Olisin halunnut asentaa jumalanleikkimispelin koneelleni mutta ei se suostunut asentumaan:/ Täytyy kokeilla jossain vaiheessa vielä uusiksi, jotain ajankäyttöviihdettä olisi kiva olla ko tässä koneella istuu eikä jaksa oikein nettiä selata. Tukiasema tuntuu juuri nyt turvalliselta paikalta, samoin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia hääfoorumi. Ovat ottaneet siellä mainiosti vastaan morsiammen jonka sulhanen on nainen. Samoinhan mä hössötän ku kuka tahansa muu morsian:D

Juhannus meni tosi kivasti. Äiti yllätti positiivisesti ja käyttäytyi Ällän kanssa kuin ihmiset yleensä käyttäytyy toistensa kanssa. Tiedän että se on hänelle vaikeaa, sen hän sanoikin mutta sanoi myös yrittävänsä hyväksyä asian koska me olemme onnellisia keskenämme ja son tärkeintä. En osaa sanoin kuvailla kuinka paljon se miulle merkitsee. Ja tietty myös Ällälle. Hänellä oli ollut tosi kivaa ja miulla oli tosi kivaa. Mölkkyä, ristiseiskaa, energiajuomaa ja vodkaa, ruokaa ja hassuja juttuja. Hulluja sukulaisia, paljon suvun paparazina toimimista kameran kanssa ja hevosten rapsuttelua. Parasta oli serkun miehen aito pettymys ko selvisi että hän on ko päivän lahjonut väärää hevosta eiliseen ratsastusyritykseen :D

Vähän on taas äidin kanssa suunnniteltu hääjuttujakin, pöytäkoristeluja ja ruokatarjoilua lähinnä. Äiti ostaa töistä (mikäli niillä vaan on vielä mynnissä) kultaisia ja kirkkaita lasikiviä, niitä laitetaan murattiköynnöksen kanssa pöytiin. Itse päätin etten halua kimppua vaan rannekukkasen, sellaisen johon tulee murattia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Ällän kimppuun tulee murattia ja peikonpähkinää. Hiljalleen asiat edistyy vaikka tuntuukin ettei mitään tapahdu, että to do-lista vaan kasvaa mutta kyllä me saadaan jatkuvasti asioita siltä poiskin. Ollaan esimerkiksi ostettu mulle kengät. En tarvitse rannekorua koska tulee se kukka, miulla on jo tiara ja kaulakoru. Ällän korut on valittu.

Huomenna soitto miinatädille ja osastolle. Ahdistaa.

Olen pystyssä. Hädin tuskin. Keskityn hengittämiseen. En oikein muuta jaksakaan. Kerään voimia juhannuksen viettoon, mennään Pappalaan kuten muukin suku. Toivon että ne ymmärtää mun voinnin olevan kehno ja etten jaksa kovinkaan paljoa. Otan kirjan mukaan, toivon todella että antavat mun välillä evakoitua sen parissa välillä jonnekin rauhaisaan nurkkaan.

Käytiin tänään taas Teemulla, Ällä auttoi sitä asentamaan jotain peliä ja mä poltin levyjä. Sigur ros, artic monkeys ja Alicia Keys on mun uusin soittolista. Jostain on löydettävä jotain vähäistä iloa. Vaikka vähäistäkin mutta jotain.

Hukkis oli tänään täällä. Ihana nähdä ihmistä joka on Ällälle kovin tärkeä. Ja voi, hän on niin suloinen ja ihana.

Olen pitkästä aikaa kirjoitellut Tukiasemalle. En oikein osaa olla Pinkissä pahoinvoivana ja masentuneena ja kuolleena joten teen sitä Tukiasemalla jossa on muita jotka kokee samoin ja jossa ei tule fiilistä että jotenkin olen häiriöksi tms.

Miina-tädille kirjoitin meilin maanantaisesta lääkärissä käynnistä, tiedän etten saa hänelle puhelimessa niitä asioita sanottua. Ja ne on kuitenkin asioita jotka täytyy sanoa jotta me päästään eteenpäin tässä mun tilanteessa. Jotta saisin apua. Jotta mä en kokisi vain halua kuolla. Tai no en mä koe halua kuolla, huomaan vaan että ne ajatukset kuolemasta on tietyllä tapaa lähempänä ko koskaan aiemmin. Ne tulee silleen hiljaisen toteavasti mieleeni. Mietin miltä se tuntuisi, raottaa pilleripurkkia ja jättää kipuinen maailma taakseen.

En nauti. Mistään. En edes Ällästä. En halua häntä samoin ko ennen. Ja kuitenkin läpi kaikkien aiempien romahdusten olen häntä halunnut, janonnut iholle ja halunnut kiipeillä häntä pitkin. Ei pidä käsittää vääriin, rakastelu tuntui aamulla oikein hyvälle mutta...jotain puuttuu. Jokin osa miusta on kuollut enkä tiedä miten sen saisi siten henkiin että se taas nauttisi.

Mennään huomenna taas Teemulle seuraksi. Jäi ihan huono omatunto eilen ko jätettiin se yksin kotiin kun lähdettiin. Olen ajatellut että Leenan puheet siitä kuinka isä ei edes yritä pitää suhdetta yllä teemuun on jotenkin liioiteltuja mutta nyt näen ettei ne ole. Isä viettää lomaa mökillä, poikansa rippijuhliin tuli sieltä puoleksitoista tunniksi enkä ainakaan minä nähnyt hänen mitään puhuvan poikansa kanssa. Mä yritän kovasti jaksaa teemun takia käydä siellä, tutustuttaa Ällää ja Teemua koska uskon että he tykkäisivät toisistaan.

Teemu ei ilmeisesti edelleenkään tiedä että olen menossa naimisiin. Katsoi eilen meitä aika pitkään ko nojailin Ällän olkapäähän ja taisin suukottaa kaulaa. Että tietyllä tasolla hän varmaan tietää mutta ei ehkä ajattele asiaa. Koska sillä ei ole hänelle niin väliä.

Psykiatrikeikka oli aivan turhanpäiväinen, lääkäri oli etukäteen päättänyt ettei muuta lääkitystä. Sain kuitenkin kriisipaikkaoikeuden mikä on sekin jotain. Tiedän että voin osastolle lähteä jos olo ihan kamalaksi taas menee. En mä vaan jaksaisi kinata ja taistella hoidon tarpeesta, mä olen niin väsynyt.

Täytyy sanoa että olen ihmeissäni siitä miten vaikeaa on saada apua. Sellaisen ihmisen joka avoimesti sanoo olevansa niin piipussa että näkee mielikuvia itsemurhasta päivittäin, useita kertoja päivässä ja joka pelkää ettei voimat riitä huomiseen. Kun sitä apua pitäisi jaksaa itse vaatia mutta ei mulla ole sellaisia voimia. Mä voin vain kertoa miten huonosti voin ja toivoa että se riittäisi lääkärille kertomaan että tarvitaan apua. Että hänen pitää tehdä jotain. Muutakin kuin todeta ettei mulla ole mitään hätää ko voin maata kotona päivät lepäämässä.

Sain puhuttua eilen äidin kanssa. Kerrottua kuinka huonosti voin ja mitä mulle oikeasti kuuluu. Äiti sanoi toivovansa että siirtäisimme häitä ensi vuoteen jotta tekisin päätöksen henkisesti tasapainoisena mutta sanoin että häät on oikeastaan nyt ainoa hyvä asia mun elämässäni, ne on se syy miksi mä raahaudun eteenpäin. En nauti oikein mistään enää, en edes Ällästä ja rakastelusta. Ei pidä käsittää väärin, se on aivan ihanaa mutta kuienkin, jotain puuttuu. Jokin palanen on silleen kadoksissa etten sitä löydä enkä tiedä mitä tehdä. Äiti ehkä, toivottavasti, ymmärsi miksi en luovu näistä hääsuunnitelmista. Ei se muuttaisi mitään.

Me peruttiin tuparit tältä päivältä koska Neiti ei ole siinä kunnossa että jaksaisi ottaa vieraita vastaan. Sain kömmittyä ylös sängystä tänään kahdelta. Noin kahden tunnin harkinnan jälkeen. Söin vähän ja painuin takaisin petiin. Nukkutorkuin ja selasin Eragonia.

Tiuku on täällä ja tiskaa. Mistä on kamalan huono omatunto sillä kyllähän mun pitäisi kyetä omasta huushollistani jaksaa huolehtia. Varsinkin ko tiskiallas taisi sisältää aika monta ikävää yllätystä. Mutta mä en jaksa enkä saa pakotettua itseäni jaksamaan.

Kaasotapaaminen meni eilen muuten hyvin mutta unohdettiin Jenni. Ällän sisko ja kaaso. Sille ei tullut mitään nakkia mutta keksin tosin jo illalla että Jenni voisi huolehtia sitten ruuan esillelaitosta ja Ällän kädestä pitämisestä. Mutta muuten asiat alkaa olla järjestyksessä. Hoo tekee paikkakorttirunorullat, Yyti huolehtii koristeluista ja boolista Peen kanssa. Isit kuljettaa viinat ja avittaa kuvauksissa.

Inhoan siitepölyallergiakautta joka tuntuu jatkuvan ikuisesti sen jälkeen ko se alkaa maaliskuun lopulla. Niiskutan ja niistän ja aivastan ja olen tukkoisen oloinen vaikka olen jatkuvasti allergialääkityksellä:/

Stressaan kummista asioista. Siitä että miun pitäisi saada itseni rakennettua uusiksi, ne palaset tietysti pitäisi ensin saada jostain kasaan mutta kuitenkin. Pelästyin eilen että mitä jos Ällä ei pidäkään siitä mitä mä saan kasaan. Hän ei ole koskaan tuntenut tervettä neitiä, on nähnyt alusta asti tämän sairaan version. Ehkä se on silleen ihan hyväkin. Ei ole odotuksia sen suhteen millainen miusta pitäisi tulla ko tervehdyn. Mietin myös että tervehdynkö koskaan, että jos jäänkin ainaiseksi ajoiksi sairaaksi?

Ahdistun kummallisista asioista, se on ollut miun taipumus aina. Mietin ja puntaroin niitä omassa pienessä päässäni niin kauan että ne saa ihan maksimaalisia mittasuhteita ja pääsee ihan karkuun kaikista järjellisistä prespektiiveistä. Yritän nyt hiljalleen opetella Ällän kanssa siihen että jos saan otan tuon eilisen kaltaisia järjettömiä kuvitelmia, puhun ne ulos enkä jää niitä miettimään yksin.

En halua että käy niin ettei Ällä tykkää miusta. En halua elää ilman häntä. Haluan hänet vierelleni koko loppuelämäkseni. Ja siitä lähdetään että niin käy. Eilen hän rauhoitteli miuta kertomalla miten me eletään muumitalossa, kestitään vieraita ja eletään kahdeksan kissan kanssa. Tehdään pastakoneella epäonnistunut kokeilu piparitaikinan kaulitsemista ja saadaan se jumiin. Kuinka hän syöttää mulle suklaata ko meinaan hermostua.

Herätin hänet aamurakasteluun. Ihana silitellä toista ja seurata miten huokailut muuttuu, miten huulet hiljalleen aukeaa ja ilme muuttuu unisesta nauttivaksi. <3

Heräilen taas aamuyöstä mikä ei ole kovin kivaa. Se on se mitä vihaan ehkä eniten, mielummin vaikka valvoisin aamuyöhön ko herään viideltä. Miina-tädille pitäisi soittaa ja sopia uusi aika, olen vältellyt sitä puuhaa kuten terapeuttiasiassa edistymistäkin. En jaksa. En saa aikaiseksi vaikka ei ole mitään tekemistä.

Tänään käytiin kaupungilla, ihanaa että Ällä sitä ehdotti koska ei miun olisi tullut ehdotettua eikä lähdettyä. Löydettiin miulle ainakin kengät häihin, mahdollisesti myös Ällälle. Miulle pinkit korkeat korkkarit jotka on täydelliset, juuri sellaiset ko ajattelinkin haluavani. Halonen on sitten hyvä kenkäkauppa. *mainospala*

Äidiltä tuli tänään viesti että mitä tehdään jussina. Sanoin että suunnitelma on vähän auki ja kysyin meneekö meidän poppoo Pappalaan kuten yleensä. Menevät kuulemma. Ajateltiin että jos menisimme sitten mekin. Äitiltä tuli varsin niuva vastaus mutta toisaalta, jos ei mennä niin muut kyllä sitten ihmettelee miksi me ei tulla. Ja ei asiat sillä muutu että me aletaan vältellä tilaisuuksia jossa miun äiti on paikalla. Rohkeasti vaan tultapäin!

Pääsykokeet on ohi. Menivät huonosti. Muutama vastaus piti oikeasti arvata ja ainakin yksi arvaus meni väärin. Muutenkin jotenkin tuntuu että vastailin vähän sinne päin. En mä tiedä. Nyt yritän unohtaa koko asian ja miettiä seuraavan kerran asiaa vasta sitten 14.7 ko tulokset tulee.

Olen täällä miettinyt vähän syksyä. Ällä menee takaisin kouluun syksyllä ja jos miulla ei ole muuta kuin kotirouvana oloa niin tulen kyllä enemmän hulluksi ko mitä jo olen. Olisin halunnut arkeologian perusopintoja tekemään avoimeen yliopistoon, sikäli jos en pääse sisään siis. Mutta Turussa ei ala syksyllä arkeologian perusopintoja avoimessa, höh. Suunnitelman seuraava osa olisi sitten yleisen historian perusopinnot avoimessa. Katotaan nyt. Ehkä käy jokin vahinko ja pääsen sisään arkeologiselle. Aika näyttää.

Ällä on lääkärissä ja neiti siis yksin kotona. Hassua. Ikävä. Miten toista ihmistä voi tulla ikävä puolessatoista tunnissa vaikka tasan tietää toisen tulevan kotiin toisen samanmoisen ajan kuluttua? Miten mä selviän siitä viikosta ko Ällä lähtee töihin Helsinkiin? Nyyh.

Jännittää. Ahdistaa. Paniikki.

Lähtö pääsykokeisiin on edessä ihan kohta. Tarkistin juuri vielä reitin mitä pitkin kulkea jotta pääsen perille. Olen perillä ajoissa mutta onhan aikaa haahuilla jos ei tunnu löytävän perille.

Yritän vain hengitellä ja keskittyä siihen että psyykkaan itseni ajatukseen että osaan. Kirjoitan pääsykoekysymyksiin sen minkä osaan ja se joko riittää tai sitten ei. 14.7 sen sitten tietää riittikö vai ei. Tulin kertoneeksi äidille toissapäivänä että haen opiskelemaan. Ensireaktio oli juuri sitä mitä ajattelinkin se olevan, tyrmistys ja paheksunta. Eilen sieltä kuitenkin tuli viestiä että "sinähähän halusit jo tyttönä egyptologiksi". Eli ehkä hän vähän ehti ajatella asiaa. Muuten emme pahemmin ole olleet tekemisissä viime viikkoina. Ei kumpikaan ole tehnyt aloitetta. Minä en sitä edes halua tehdä.

Häävieraita on jo 48. Ensi viikolla tavataan kaasojen kanssa ja sovitaan käytännön järjestelyistä. Kampausajat pitää saada varattua ennen sitä jotta voidaan puhua meikkaaja-seremoniamestarin kanssa aikataulusta hääpäivänä. Tupareiden yhteydessä ensi viikolla tehdään myös koemeikki ja käydään hankkimassa loput tarvikkeet meikkausta varten. Asiat siis etenee, tosin nyt tuntuu liian aikaiselta alkaa askarteluja tehdä ja mitään muuta projektia tässä ei oikein nyt ole kesken silleen ko kutsut lähetettiin. Kaikki on kutsuja kehuneet. <3