Istun yksin kotona, Laika on ainejärjestönsä tutustumisbileissä, viime torstaina oli kastajaiset. Toista torstaita vietän siis yksin. Katson Housen ja Dexterin, luultavasti sen jälkeen CSI Miamin. Neulon, irkkaan ja olen.
Ahistaa. Pelottaa. Huolettaa. Että vaimon rientokalenteri täyttyy eikä sinne jää tilaa miulle. Että muut menee miun ohi, että kotiäitiydyn liiaksi. Mietin uraa ja opiskeluja, mitä tulisi tehdä ja mitä ei. Tuntuu että terapeutti painostaa miuta tekemään sosiaalityön tutkinnon loppuun ja unohtamaan historian haihatteluna ja todellisuuden kieltämisenä. Ja sitten mietin että teenkö itse niin. Vai hävisikö sosiaalityöstä työn ilo? Johtuiko se työpisteestä vai työstä vai vaan siitä että se on sosiaalityötä?
En tiedä. Tuntuu että elämä on liian vaikeita päätöksiä. Miun pää ei kestä tämmöistä myllerrystä, että montaa oleellista asiaa pitäisi kyetä miettimään yhtä aikaa ja pohtimaan plussia sekä miinuksia.