Aboa kertoi isänsä alzheimer-diagnoosista taannoin blogissaan. Oma isoäitini on menossa lähiaikoina muistitutkimuksiin, vuosia jatkuneiden aivoverenkiertohäiriöiden aiheuttamia tuhoja selvittämään. Entistä enemmän mamman puheissa on huomattavasti paluu vanhoihin asioihin ja tietty epävarmuus, hän kyselee enemmän ohjeita ko ennen. Varmistaa että tulihan vispipuuroon mannaryynejä vaikka on vispipuuroa tehnyt useita vuosikymmeniä. Ne on pieniä asioita mutta niistä tulee isoja asioita. Välillä tunnen itsekin oloni dementoituneeksi, sekoilen sanoissa enkä tunnu kykenevän pitämään asioita mielessä kahta minuuttia. Masennus syö aivojen toimintaa.
Mutta siis. Mitä luultavammin mamma saa diagnoosin. Muuttaako se mitään, tuskin, asia saa vaan virallisen muodon ja nimen. Eikä se ole enää vaan mutu-tuntumaa vaan todellisuutta. En haluaisi menettää mammaa mutta kaikki joskus täältä lähtevät. Toivon kuitenkin että hän saisi nauttia viimeisistä vuosistaan eikä joutuisi kovin ahdistuksen vallassa lähtemään. Ettei hän itse pelästy mahdollista diagnoosia.
Tämä bloggaus taitaa poiketa varsin paljon siitä mitä yleensä kirjoitan. Tämä on kuitenkin pyörinyt paljon mielessä ja siksi sen kirjoitan. Ehkä tämä on osaltaan tapani työstää tätä asiaa. Ja luoda pohjaa sille että meidän pitää istua alas, lähipiiri mamman kanssa, pohtimaan että mitä on mamman toiveet viimeisten vuosien varalle. Koska ne asiat pitää puhua halki nyt kun hän on vielä kykenevä kertomaan toiveistaan. Vaikka se onkin vaikeaa, pohtia kuolemaa ja mahdollisia hoitoja.
Tätä pohtii itsekin välillä, omasta näkökulmastaan. Mitä minä haluaisin tehtävän masennukseni suhteen? Milloin pitää antaa periksi? Kuka sen sitten päättää että tämä on kohdallani kroonista, ettei voida odottaa tervehtymistä? Mistä tiedän että alan tervehtyä? Kuka olen kun tervehdyn?
