rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Pirk on kotona <3

Ensimmäinen yö meni hyvin, kaikki on vielä yhtenä kappaleena ja kukaan ei ole edes naarmuilla. Täytyy sanoa että olen erittäin positiivisesti yllättänyt siitä kuinka hyvin kissat on ottaneet Pirkin vastaan. Kukaan ei ole käynyt päälle, kynsiä ei ole nähty eikä muutenkaan ole ollut rähinää. Seuraavat vähän kauempaa toisen touhuja selvästi ajatellen että "MIKÄ tuo on ja MIKSI se on täällä?"

Mulla on iso stressi siitä että olenko mä hyvä äiti tuolle pienelle otuksella ja osaanko mä tehdä asiat oikein ja niin. Tuleeko siitä kunnon koirakansalainen. Laika rauhoittelee että pärjään oikein hyvin, kai mun sitten vaan pitää uskoa vaimoa.

Aivan ihanaa ko talo on taas täynnä ja koko perhe koossa. Oli mielettömän ihana hetki saada halata Laikaa rautatieasemalla torstaina. Kahden viikon jälkeen se tuntui todella hyvältä. Kaksi viikkoa oli liian pitkä aika.

Olipa kiva tulla kotiin ja avata posti:

Päätös kuntoutuksesta:
Olette hakenut Kelan järjestämää ja rahoittamaa kuntoutusta. Kuntoutushakemuksenne on hylätty.

Perustelut:
Psykoterapiaa ei voida myöntää, koska kyse on tässä vaiheessa sairauden hoidosta eikä kuntoutumisen ennuste ole vielä arvioitavissa.

Tarpeenmukaisen kuntoutuksenne järjestämiseksi kehotamme Teitä kääntymään kotikuntanne mielenterveyspalveluiden järjestämisestä vastaavan yksikön puoleen.

Päätöksestä valittaminen:
Tähän päätökseen ei saa valittamalla hakea päätöstä.

Eli kela ei korvaa miulle psykoterapiaa. Omasta pussista miulla ei ole siihen ikinä varaa. Nyt on aika...tyhjä olo.

Olen oikeasti järkyttynyt kun mulle vielä sanoi lääkäri että olisi hyvät mahdollisuudet saada rahoitusta ko olen niin nuori ja kaikkea. En ymmärrä että missä vaiheessa sairaus muuttuu muuksi kun sen hoitamiseksi, eikös terapia ole yksi tapa hoitaa sairautta? Kai mä sitten olen ymmärtänyt jotain väärin.

En tiedä oikeesti mitä nyt kuuluu tehdä, missä vaiheessa voin hakea tuota rahoitusta uudestaan ja mitä ihmettä mä teen sillä välin?

Appivanhemmat ja omat vanhemmat ovat luvanneet tarvittaessa auttaa mutta en mä voi olettaa että ne kustantaisi mun yksityisen terapian äärettömän aikaa. Kustannukset nimittäin nousee taivaaseen, mulle suositeltiin terapiaa kahdesti viikossa ja jos ajattelee että käyn siellä siis 8krt kuussa ja kertamaksu olisi vaikka 50e niin siitä tulee jo 400e kuussa. En voi mitenkään antaa kenenkään maksaa sitä mun puolestani.

Kai mä sitten vaan yritän saada jatkoa tuolta psyk.polilta. En mä tiedä.

Yritän täällä selvitä tämän hemmetin kuntoutustukihakemuksen täytön kanssa. Rouva kun on niin tehokas ollut ettei tiedä koska työsuhteensa loppui ja sitä tietty kysytään tuossa lapussa. Miulla on siitä oma mielikuvani mutta en ole varma. Pitääkö siihen siis laittaa se intuitio vai jostain selvittää koska soli? Kai siihen pitäisi paneutua että selvittäisi mutta en mä halua. Miusta tämä on näinensä ihan tarpeeksi kamalaa, en halua joutua soittamaan entisen työpaikan palkanlaskentaan kysyäkseni että milloin mä lopetinkaan työt o.O

No, mä marssin ton lomakkeen kanssa huomenna kelaan, saavat siellä auttaa täyttämään noi muutamat kohdat mitä en osaa itse kirjoittaa. Mikä on nöyryyttävää koska Rouva on entinen sosiaalityöntekijä, tehnyt pitkään työtä sairaalassa ja täyttänyt tuon lomakkeen aikasta monta kertaa tätä ennen. Mutta son huomattavasti vaikeampaa nyt kun sitä täyttää itsestään.

Sitten jännätään että meneekö hakemus läpi vai ei ja tuleeko päätös kuinka pian, tuleeko katkoa rahantuloon siis. Olsi kovin toivottavaa ettei tulisi, Laikan tuloina kun on vain opintotuki joten tiukille vetää jos minä en saa rahaa.

Tänään on taas mieliala seilannut edestakaisin. Aamu oli kohtalainen, sitten puhuin Laikan kanssa messellä ja romahdin taas ja sain kuitenkin lähdettyä luennolle mistä jäi tosi hyvä mieli. Tosin yritin vinkua Laikalle että olen liian väsynyt ja kipuinen lähtemään mutta en saanut lupaa jäädä kotiin. :D

Olen kaivannut viikonlopun aikana kovin Laikaa messellä ja sitten ko hän tuli niin sitten mä vaan itken ko on niin ihana jutella hänen kanssaan. Hän on ainoa jonka edessä uskallan estoitta laskea kaiken muurini ja olla sairas.

Fibrojumala jyllää taas ihan täysillä, toista päivää on tosi kipuinen olo eikä kipulääke oikein tunnu auttavan. No, tätä tää on enkä mä voi sille oikein mitään. Tuntuu välillä että mun elämä on pelkkää sairastamista, että joku vaiva on koko ajan. Mutta eihän se ole, miulla on paljon ihania asioita sen lisäksi. Lapset <3 Vaimo <3 Ystävät <3

Eilisillan kamaluuden jälkeen tänään on ollut parempi päivä. Viestittelin pitkään eilen Laikan kanssa, se helpotti oloa ja sain nukuttua. Lapset hyöri yöllä sängyssä, Kapteeni kävi herättämässä kahteen kertaan ja hetken rapsuttelin ja sitten nukahdin taas. Nyt kaikki lapset nukkuu; Neiti sohvalla (vei mun paikan ko nousin vessaan), Possu rahilla (kuorsaa:D) ja Kapteeni raapimapuun päällä. Kaikki niin tyytyväisen näköisinä <3

Olen ollut tänään aikaansaava. Ensin raivasin eteisen rojukaapin josta lähti kolme kassia roskikseen (lähinnä lehtiä ja muutama laatikko). Sitten hakkasin seinään kolme koukkua, sain häälahjaksi saadun Stenvallin seinälle sekä kaksi muuta nurkissa pyörinyttä taulua kanssa. Olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä. Olen ehtinyt vain ollakin, katsoin telkkaria ja sitten olen naputtanut pleikkaa.

Ostettiin miulle sellainen Wallace & Gromit-pleikkapeli, son hauska mutta mä olen vaan aika surkea. :D Koukuttava kylläkin ja jatkan sen nakuttamista varmaan vielä tänään.

Erittäin kummallinen olo. Ahdistaa. Itkettää. Kyyneleet valuu poskilla ja tuntuu etten saa henkeä.

Ylireagoin keskuteluun jonka kävin Laikan kanssa viikolla. Siihen mitä hän sanoi. Että jos en olisi sanonut tunteistani niin hän olisi ehkä karannut paikalta. Miten asia josta on aikaa 9kk voi olla nyt yhtäkkiä näin iso? Varsinkin kun nyt tilanne on se että olemme naimisissa? En tiennyt tuota ennen tätä viikkoa ja nyt huomaan että se ajatus kieppuu mun päässä. Koska se on ihan mielettömän pelottava ajatus ettei hän olisi läsnä. Että olsin menettänyt hänet.

Kai tämä on osin sitä että on ikävä vaikka yritän painaa sen mieleni taustalle niin ettei se ahdistaisi. Mutta mun on ikävä. Kova ikävä. Mä antaisin mitä vain jos saisin juuri nyt halata ja käpertyä Laikan kainaloon.

Hm. Lauantai, olen yksin kotona. Kaikki on jossain, Peellä on tänään kouluhommia joten en häntä pääse kiusimaan. Laika on siellä Helsingissä. Kummallista. Siitä on todella pitkä aika kun olen viimeksi ollut kotona yksin viikonloppuna, son ollut ennen maaliskuista leikkausta :O

Lävistys paranee hyvin, tosin ei tykännyt siitä yöstä minkä jouduin nukkumaan tuosta meidän rahista tulevalla varasängyllä ja vähän silloin kipeytyi:/ Neiti onneksi voi jo hyvin, on oma itsensä ja syö muovia :D Siitä tietää että beverly on terve, se rakastaa jyystää muovia.

Miusta tuntuu että miun bloggauksista on tullut tylsiä. En tiedä tuntuuko muista samalta. Ehkä se on vaan jotain itsekritiiikkä tms. Olen hyvin hyvn kriittinen itseäni kohtaan, omasta mielestäni miun pitäisi aina ja koko ajan olla se joka suoriutuu kaikesta täydellisesti ja osaa kaiken. Joka jaksaa kaiken, ei väsy koskaan. Niin, tiedän ettei semmoista ihmistä olekaan mutta silti miun pää haluaisi miun olevan semmoinen. Vaikeeta. Se meillä on yhteistä Teemun kanssa, kumpikin on tämän ajatuksen vallassa ja voisi kai sanoa että sen uhri.

En oikein tiedä mitä tekisin tänään. Ulkona olisi kaunis ilma, ehkä mä lähden ulos kävelylle. Tai sitten en.

Meidän perhe kasvaa ensi viikolla. Keisari Pirk tulee meille silloin uudeksi perheenjäseneksi. Pirk on rescue-koira, pieni vauva vielä. Mutta näin me pystymme tarjoamaan kodin eläimelle joka sitä oikeasti tarvitsee ja saamme täytettyä toiveen perheemme kasvamisesta koiralla. <3

Beverly leikattiin eilen ja nyt on neiti sitten vähän ulalla vielä elämästä. Eilinen meni toipuen, iltaan asti raukka oli ihan tokkurainen. Ja kauluri kaulassa, tänään onneksi sain hänelle sellaisen sukan että saatiin se pois kaulasta ja neiti pois eristyksestä.

Olen ollut vähän väsynyt, olen touhunnut liikaa. Yritän nyt tässä viikonlopun ottaa rauhassa ja lepäillä vaan. Lukea vähän tenttiin koska se on yhtäkkiä kohta.

Huomenlahjaksi saatu lahjakortti on nyt käytetty ja vasenta nänniä koristaa lävistys. Kiitos vielä vaimolle. <3

Huomasin että käytin viimeksi päivityksessäni ensimmäistä kertaa Ällästä nimeä Laika. No ei se kai kenelläkään ole mikään salaisuus että Ällä on Laika joten ehkä mä puhun jatkossakin Laikasta. (On ollut vaikeaa muistaa että hän on täällä Ällä eikä Laika kuten muualla). Mutta hän on miun rakas vaimoni. Jota kaipaan paljon hänen ollessaan Helsingissä. Nähdään vasta ensi viikon perjantaina seuraavan kerran. Juhlistamme tätä jälleennäkemistä käymällä Ikeassa.:P

Sain puhuttua tänään paljon ryhmässä. Kovin kipeistä asioista. Siitä etten koe olevani rakkauden arvoinen, etten koe olevani minkään huolen arvoin vaan äärettömän huono ja arvoton ihminen joka on jotenkin mielisairaalla tavalla ansainnut tämän sairauden koska on niin huono. Joo, tässä ei ole mitään järkeä mutta sairas mieli on sairas ja se sanoo näin. Miulle on ollut äärettömän tärkeää että Laika seisoo miun vierellä, rinnalla, käsi miun kädessä, tukien, nojaten, auttaen. Eteenpäin, sivulle, taakse, minne ne miun askeleet miuta kulloinkin vie.

Rakastan Laikaa. Enemmän kuin osaan sanoa.

Ahdistaa. Levoton olo. Mikä ei ole noin yhdistelmänä oikein kiva. Mutta minkäs teet, päässä on vikaa ja sen kanssa pitää vaan yrittää elää. Maanantaina pitää ryhmän jälkeen vetää lääkäriä hihasta josko saisin pikaisen konsultaation siitä olisiko aika vähentää tuota Efexoria kuten oli puhetta käydessäni vastaanotolla. Jotain pitää tehdä koska nyt suunta voinnin suhteen ei taaskaan ole kovin hyvä. :(

Laika on kotona maanantai-iltaan asti. <3 Mutta sitten nähdään vasta kuun viimeinen viikonloppu seuraavan kerran, jää ensi viikonlopuksi Helsinkiin. Ja sitten minä vietänkin sen seuraavan viikonlopun Laikan kanssa Helsingissä. Mennään ainakan Ikeaan, ostamaan miulle työpöytä. Ja eteiseen hylly. Ja sitten DTM:ään Ranneliikkeen bileisiin. :D Aikatauluun pitää mahduttaa myös Ii ja Hoo. Eiköhän se onnistu, säädetään vähän ja sitten vielä vähän lisää. :D

Ensimmäinen eroviikko oli kamala. Nyt on mennyt huomattavasti paremmin. Oli yksi ilta kun tuntui kaiken kaatuvan niskaani ja että en koskaan selviä mistään hengissä mutta noin kokonaisuutena, hyvin meni. Ainut ongelma miulla oikeastaan on tuo syöminen. Ei ole ruokahalua eikä miun tule tehtyä täällä keskenäni ruokaa. Siksikin olin niin pahoillani siitä että äiti perui noita treffejä, olisi ainakin tullut silloin syötyä jotain kunnon ruokaa. No, yritetään uusiksi sitten ko äiti tulee töistä.