rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Ahistaa, sydän hakkaa, tykyttää ja on paha olla. Puren hampaita yhteen niin että leuka on ihan kipeä, hampaat samoin. Olen niin kyllästynyt tähän, sisäiseen tärinään joka saa miut vapisemaan ja haluamaan poispääsyä. Ei tästä tule tälleen mitään, en mä tiedä enää mitä tehdä. En saa itse kiinni siitä mistä nyt on kyse, terapeutti on sairauslomalla (tietenkin) niin että seuraava käyntini on kuukauden päästä. Tuntuu kuin hajoaisin paloiksi, joku on varastanut neulan ja langan jolla kursia itseni kokoon. Kuten Laikan Nanossa kursitaan kokoon Bambi joka on taikurin apuri. Noin vain, langalla ja neulalla. Miksi ei miuta voi kursia samoin kokoon?

Nyt on ollut taas pidempään huono jakso, liian pitkään jos miulta kysytään. Menen toivottomaksi, en tiedä mitä tehdä. Mietin mitä olen tehnyt jotta olen ansainnut tämän. Onko kukaan ansainnut tämmöistä? Miten siitä pääsee pois, mitä tulee tehdä jotta ei enää ansaitse tätä? Lukea pääsykokeisiin? Siivota kotona? Soittaa Mammalle? Käydä Mummilla? En minä tiedä!

En tiedä. Haluan vain käpertyä pieneksi mytyksi ja olla kerällä, sulkea kaiken ulkopuolelle. Elämän ainakin, tuntuu että se on liian kova miulle. Liian raskas, en osaa käyttää sitä.

Kissa nukkuu tuossa vieressä, nojailee lankakerään ja tuhisee hiljalleen unissaan. On niin suloinen, rauhallinen ja kaunis. Minäkin haluan olla sitä. Etenkin rauhallinen, minä vain haluan ettei ahdista näin paljoa. En jaksa enää.

Sleepygay haastoi miut kertomaan omituisuuksiani. Tässä ohjeistus: Jokainen pelaaja aloittaa miettimällä kuusi ihmeellistä/erikoista asiaa itsestään. Bloggaaja, joka on haastettu, kirjoittaa blogiinsa nämä miettimänsä kuusi asiaa JA pelin säännöt. Lopuksi hän valitsee kuusi uutta bloggaajaa ja tekee heidän nimistään listan.
Sen jälkeen tulee hänen vielä kirjoittaa näiden valitsemiensa uusien haastettujen blogien kommentteihin maininta siitä, että heidät on haastettu ja että heidän tulee lukea haastajan blogi lisätietojen saamiseksi.

Saan kotona välillä hassuja kohtauksia jolloin vaan lässytän lapsille. Niin sanotusti vähän sekoan. Tai no vähän ja vähän, aika paljon. Hihkun, vingun ja olen hassu. Lapsellinen.

Mietin asioita usein ääneen (varsinkin ollessani yksin). Se jotenkin helpottaa asioiden jäsentämistä. Puhun myös ääneen yksinäni paljon. Ja lapsille puhun paljon, vaikkeivat ne vastaakaan takaisin.

Nukahtaminen on hankalaa jos en saa nukahtaa Laikan kainaloon, siinä on niin turvallista tuhistaa ja siihen nukahdan hyvin. Muuten menee pyörimiseksi.

En ole koskaan juonut kaakaota. Tämä aina välillä hämmästyttää ihmisiä, en vaan tiedä miksi sitä ei ole koskaan tullut juotua. Olin lapsena vähän (paljon) ruokarajoitteinen omasta tahdostani, luulen että kaakao kuului sarjaan "en halua edes maistaa".

Minulla on aina jokin kutilus kesken, kudon melkein missä vaan. Bussipysäkillä, lääkärin odotushuoneessa, luennolla. Bussissa.

(tää on vaikeeta! En keksi enää mitään!)

Olen nimennyt läppärini, se on Bambi. <3

Koska suurin osa bloggaajista on jo haastettu, en haasta enää ketään. Saa ottaa mukaansa jos tuntee kiinnostusta.

Hämmentävän nopeaa palvelua. Olin lääkärissä viime viikolla, lääkäri lupasi kirjoittaa jatkolausunnon kuntoutustuen osalta niin että jatkoa haettiin ensi vuoden toukokuun lopulle. Tänään tuli päätös postissa että jatko on myönnetty! Hakemus on saapunut 8.3 ja myönteinen päätös postitettu 14.3. Hämmentävää, ensimmäistä päätöstä odotin 5(!!) kuukautta ja nyt tämä tuli heti. Mikä on aivan loistavaa, ei tule mitään katkoa rahan tuloon ja niin.

Lisäksi posti toi Arcade Firen uuden levyn, Neon biblen, jonka laika tilasi Amazonilta ja tää on niin parhautta!

Tajusin tuossa aiemmin, olisiko ollut viikonloppuna, että olen nyt asunut täällä vuoden. Tästä on tullut miun kotipesä, jossain kohtaa tuntui vähän omituiselta olla täällä, ei niin kodilta mutta nyt se tunne on mennyt ohi. Ja nyt tämä on miun kotipesä. Miun perhe asuu täällä; laika, possu, pirk, kapteeni, neiti. Ne on miun perhe, miun . Se on hyvä tunne, tosi hyvä tunne. Että kuuluu johonkin. Että on jokin kiinnekohta. Varsinkin kun muuten on aika tuuliajolla ja seilaa milloin mitenkin.

Tämä päivä menee nähtävästi vähän ohi, herättiin noin puoli tuntia sitten. Olin mä tosin hereillä jo ennen yhdeksää ko pirk kävi herättämässä että vien pissalle mutta menin takaisin sänkyyn. Ja heräsin vähän vaille kaksi. o.O Nyt suihkuun ja si luennolle.

Vointi on taas aavistuksen parempi, jo ihan siitäkin syystä että vaimo on taas kotona. Ja lääkitystä nostettiin, sain puhua terapiassa ahdistuksesta ja voinnin huononemisesta ja niin. Tuntui lohdulliselta että lääkäri ja terapeutti otti miut tosissaan, ihan ajan kanssa lääkärissä mietittiin että miten tästä taas eteenpäin. Tämä sairaus tekee pienistä asioista isoja. Jopa valtavia. Tieto siitä että tämä kaikki johtuu sairaudesta, ei helpota oloa. Päin vastoin, se hetkittäin tekee siitä vaikeampaa koska silloin taas tajuaa sen ettei tähän voi vaikuttaa niin että tietäisi voivansa tehdä jotain mikä saisi ongelman poistumaan ikiajoiksi.

Pirk on hassu pieni koira. Laika lähti juuri kouluun ja nyt Pirk ravaa ulko-oven ja miun väliä itkien että toinen meni, eikö mutsi huomaa. Pirk on äärettömän tarkka laumastaan, pääluku on täsmättävä ja jos joku jää syystä tai toisesta kyydistä niin hätä tulee. Olisi kiva tietää enemmän lapsen taustoista muttei se nyt vaan ole mahdollista ko ei tiedetä isästä mitään ja äitikin on löytynyt kadulta. Mutta hieno poika hän on. Oikein hieno ja mutsin silmäterä.

Pääsykoekirjat on olleet muutaman viikon syrjässä, voinnin heikkoudesta johtuen. Nyt kuitenkin tein itseni kanssa diilin että luen joka päivä muutaman tunnin, saan sitten sen jälkeen vasta kutoa. Tai tehdä jotain muuta kivaa, palkita itseni jotenkin. Minä haluan opiskelemaan, miun on koetettava tehdä sen eteen töitä se mitä vointi sallii. Kevään viimeisen kurssin harjoitustyötäkin pitäisi tehdä, tänään sovitaan luennon päätteeksi aikataulut niiden esittämisestä. Ajattelin kyllä änkeytyä varsin alkupäähän, sitten se on ohi ja ja voin keskittyä taas pääsykoekirjakasaan.

On paha olla. Ikävä. Ahdistaa. Sattuu päähän. Huimaa. Itkettää, kyyneleet valuu pitkin poskia. Lapset kiusaa toisiaan tuolla selkäni takana, en jaksa komentaa niitä. Kun ei siitä ole edes mitään hyötyä, ne taas riiviöi oikein urakalla.

Vihaan tätä. Omaa heikkouttani. Sitä etten olekaan tehty teflonista. Että miun voimat ei riitä ja silloin sorrun. Miksi mä en selviä yhdestä viikonlopusta yksin kotona ilman että sorrun? Miksi aina käy näin? Miksi mun tulee aina huono olo kun laika on poissa ja sitten mä koen syyllisyyttä siitä että mä itken täällä yksin kun toinen on viettämässä aikaa ystävien kanssa?

Viikot menee kovin nopeaa tahtia, lukeminen on jäänyt luvattoman vähiin ja sitä pitää parantaa ensi viikolla. Taas. Mutta nyt teen sen oikeasti, muuten tässä käy niin että yhtäkkiä on toukokuu enkä ole valmis menemään pääsykokeisiin kesäkuun alussa.

Laika on helsingissä, outoa olla kotona yksin. Olen niin vähän kotona yksin, ainakaan näin pidempiä aikoja. Kun se on vähän eri asia kun toinen on koulussa muutaman tunnin. Vaikka tietyllä tapaa kuitenkin nautin siitä, omasta rauhasta. Se on miulle tärkeää enkä siitä suostuisi luopumaan. Sitä on oltava, muuten poksahtaa pää. Siis enemmän ko se nyt jo on poksahtanut. Tärkeää on myös se että kummallakin on omat juttunsa joihin toinen ei sinänsä kuulu, miulla se on neulontatapaamiset ja Laikalla nyt nää nano-ihmiset.

Vointi on taas kummallinen. Ahdistaa ihan kamalasti ja on paha olla. Nukun huonosti. Ahdistaa. Olen levoton. En tykkää tästä lainkaan. No, maanantaina on taas lääkäri. Jotenkin kyllä on jo alkanut ottaa päähän se että siellä pitää ravata koko ajan. Toisaaltaan, parempi näin.

Laika sanoi hermostuvansa jos en ole pärjännyt yksin kotona tätä viikonloppua. Ymmärrän kyllä miksi. En minäkään haluaisi tulla reissusta kotiin vain jotta miulle selviäisi ettei toinen ole jaksanut.