rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Olen kotona. Omassa asunnossani siis. En Laikan luona jossa olen viettänyt viimeiset kolme viikkoa. Ja täytyy sanoa että nyt on outo olo. Täällä on ensinnäkin hiljaista (kissat ei rämise pitkin nurkkia) ja sitten täällä on myös yksinäistä. Ei ole halikaveria, ei ole omaa murua jota suukottaa ja halata, silittää vaikka vain ohi mennessään. Outoa. Kaipa tähän taas tottuu. Ja koska Ällä ny kuitenkin kohtuullisen lähellä asuu niin takaisin pääsee.

Olen luvannut itselleni että huomenna olen aikaansaava. Tänään olen vain levännyt, kuten eilenkin. Huomenna soitan fysioterapiaan ja terapeuttiasiasta. Käsi jymähtää varmaan ihan kokonaan jos en kohta sen kanssa ala kuntoilla mutta ko ei ole voimia. Ei niin lainkaan. Ällä lupasi antaa piiskaa jos EN aja itseäni taas loppuun. Yritän kovasti muruseni. En vain voi luvata koska....en osaa. En osaa ottaa rauhallisesti koska en halua myöntää olevani sairas.

Lueskelin vanhoja meilejä Hoolle. Hieman hymyillyttää silloin ahdistumiseni Ällästä. Tai oikeammin siitä tunteesta joka on herännyt tietyllä tapaa alusta asti hänen lähellään. Se tietty helppous, luottamus, hiljainen kehräys, rakkaus. Ehkä tämä oli kuitenkin rakkautta ensi silmäyksellä. Tietyllä tapaa vaikka en niinkään usko siihen että voisi ketään ensisilmäyksellä rakastaa koska rakkaus on jotain mitä varten tarvitsee tuntea toista ihmistä ja sitä ei voi tehdä heti ensimmäisellä silmäyksellä.

Taistelin aikani vastaan tätä tunnetta mutta ehkä osaan jo hiljalleen elää itseni kanssa. Hätäisyyteeni ja angstaamiseni kanssa. Sen että en osaa puhua asioista hyvin. Sen että joskus hätäilen turhia ja joskus olsi hyvä vaan antaa tunteiden viedä mennessään, olla miettimättä niinkään kontrollin menettämistä ja katsoa vaan mihin tilanne minut vie. Sinänsä mielenkiintoista tässä on se että olen muuten varsin spontaani mutta tunne-elämän osalta haluan pitää hyvinkin tiukasti narut omissa käsissä. Ihastuminen, rakastuminen, haluaminen tarkoittaa että annan ainakin osittain narut jollekin toisella ja seison hänen edessään alasti, tarjoan itseäni sillä riskillä ettei toinen välttämättä minua halua. Se olsi pahinta, tulla torjutuksi. Vaikka en tiedä, enhän minä alkuun osannut ottaa Ällän sanoja torjumisena vaikka ne kai osaltaan sitä oli. Ehkä jotain johdatusta oli mukana kun ei lähtenyt siinä vaiheessa minnekään vaan piti vain kiinni, laski enemmän muuriaan alas ja päästi toisen entistä lähemmäs, näkemään enemmän sitä Neitiä joka todella olen ja vähemmän kuorta jota pidän pystyssä vieraita ihmisiä varten.

Osa minusta haluaisi antaa periksi, mennä vain sairauden mukana ja kuolla pois. En ole oikein missään vaiheessa kovin jaksanut taistella vastaan mutta nyt tuntuu ettei oikein jaksa sitäkään vähää mitä jaksoi aiemmin. Että olisi niin paljon helpompaa vain antaa periksi, kuihtua kokoon.

Pyysin Ällältä eilen ettei anna minun kuolla tähän. On raskasta ja tuskallista sanoa, pyytää sellaista rakastetultaan mutta minun kannaltani välttämätöntä. koska itse enää kykene itsestäni siinä mielessä huolehtimaan että jaksaisin pitää huolen siitä etten kuole. Voimat on täysin loppu, olen jotenkin ihan lamaantunut. Menen eteenpäin koska on jokin automaattivaihe joka mahdollistaa tietyt toiminnot.

Ällä sanoi ettei tarvitsekaan jaksaa. Mikä on totta. Minä vain en jotenkin salli itselleni sitä etten jaksa. Yritän puskea väkisin eteenpäin sillä seurauksella että voimat loppuu ja mielikuvat itsemurhasta alkaa kieppua päässä. Son kuin jokin pakkoajatus jota ei saa pois mielestään vaikka sen tietää olevan itselleen pahaksi. Se kieppuu ja kieppuu niin että melkein romahdan. Koska se salpaa hengityksen ja voimat, vie minut jonnekin jossa en haluaisi olla mutta josta en itse kykene lähtemään pois.

Olen huono ystävä ja pahoittelen sitä. En tykkää itsestäni enkä tykkää siitä etten tykkää itsestäni. En tiedä. Ehkä pitää vaan oikeasti uskoa ettei tämä tila tästä muutu, etten minä oikeasti jaksa.

En meinaa niin millään jaksaa. Yritän mutta en meinaa jaksaa yrittää. En edes vaikka tiedän että minulla on lähelläni ihania ihmisiä joiden takia jaksaa. Jotka auttaa minua jaksamaan jos omat voimat ei riitä. En vain halua myöntää etten jaksa.

Selaan täällä vaan hulluuden vimmalla Pinkkiä sen sijaan että tekisin sitä mitä varten nousin aikaisin sängystä. Sain laitettua muutamalle terapeutille meiliä. Mutta nyt pitäisi vielä jaksaa soittaa muutamaan paikkaan.

En tykkää puhelimessa puhumisesta. Varsinkaan näin kun en oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Hei, olen hullu ja tarvitsen terapiaa? Ällä sanoi että kyllä niin voi tässä tilanteessa puhelunsa aloittaa. En tiedä, jotenkin se vain tuntuu...hullulta. Kohta, ihan kohta aloitan soittelun jotta ehdin soittaa edes jonnekin ennen kuin Ällä tulee kotiin.

Toisaalla sain palautetta että pitääkö minun kirjoittaa kaikki tänne niin avoimesti. Minun pitää koska niin minä haluan tehdä. En osaa enkä halua sensuroida itseäni. Jos haluaisin niin pitäisin tuskin blogia. Julkisesti. Mutta minuakin kuten Outoa joskus hämmästyttää täällä tämä vuorovaikutuksen vähyys. Kommenttien vähyys oikeastaan. Sillä vaikka kirjoitankin niin omakohtaisesta kokemuksestani niin toivoisin että lukija kertoisi käyvänsä. Blogini on kolmanneksi luetuin joten luulisin sitä luettavan siis kohtuuahkerasti. On kuitenkin vain ihan muutama ihminen jotka tiedän sitä lukevan. Jotka jättää puumerkin aina aika ajoin että kävivät täällä.

Mitä täällä pitäisi sanoa jotta saa provosoitua ihimiset kommentoimaan?

Olen nyt istunut tässä toista tuntia saamatta mitään aikaiseksi. Tuijottaen vain ruutua ja ihmetellen, tietäen hyvin että pitäisi selata netistä terapeuttien yhteystietoja (siksi tähän jäin nimittäin istumaan tullessani käymään kotona). Mutta ei saa mitään aikaiseksi. Son kovin turhauttavaa.

Yritin viime yönä nukkua ilman nukkulääkettä. Nukuin ehkä noin kolme tuntia, katkonaisesti pätkittäin. Oli hiki, käsi kipuili, näin painajaisia, kissat mekasti. En tiedä...voi olla että olen koukussa nukkulääkkeisiin mutta toisaalta...son juuri nyt aika pieni murhe. Toisaalta voi olla ettei masentuneen sairaat aivoni vaan osaa nukkua juuri nyt ilman lääkkeitä. Täytyy katsoa miten vointi edistyy kohden iltaa, jos kovin väsyttää niin sitten voisi kokeilla toisen illan peräkkäin mutta katsotaan nyt. Päälääkäri ja Miina-täti olivat kummatkin sitä mieltä ettei ole kiirettä, että nukun lääkkeillä kunnes mieli alkaa helpottaa.

On helppoja päiviä, on vaikeita hetkiä ja sitten on niitä tosi vaikeita. Päiviä ja hetkiä. Hiljalleen tuntuu siltä että ehkä lääkitys purisi mutta sitten taas romahdan pienenpieniksi muruiksi ja haluan vain käpertyä Ällän kainaloon itkemään tai maton alle. Eilen oli sellaisia hetkiä taas. Luulen että Ällä tuntee minut sen verran hyvin että näkee koska on sellainen hetki ja osaa antaa miulle myös silloin sitä tilaa jota kaipaan sillä hetkellä. Kun on oikein paha hetki, en kestä olla edes sylissä. Silloin haluan käpertyä itseeni, yksin. Kun vähän helpottaa, voi taas käpertyä toisen kainaloon hellittäväksi.

Nyt yritän päästä liikkelle. Hassua istua täällä yksin ko Ällä odottaa minua kotona. Tai siis kotonahan minä nytkin olen mutta. Äh, kyllä te ymmärrätte mitä tarkoitan.

En ehkä inhoa mitään niin kuin tätä tilaa jossa nyt olen. Etten kykene luottamaan siihen mitä toinen minulle sanoo, että joudun mielessäni kyseenalaistamaan kaiken. Etten voi myöskään vain antaa asian olla, en voi olla miettimättä että MIKSI!!

Ja ei, tämä ei koska Ällää vaan rakasta äitiäni. Joka on alkoholisti. Yritän nyt opetalla tämän asian sanomista ääneen koska se on todellisuutta. Mutta se on vaikeaa, kirpaisee todella syvältä sanoa niin. En haluaisi sanoa niin mutta joudun sanomaan kuitenkin. Koska hän on sitä.

Ja tämä vuodatus juontaa juurensa siihen että äiti perui tämän päiväiset luonastreffimme, laittoi viestiä että on migreenissä eikä siten jaksa lähteä kaupunkiin. Voi ollakin että on pää kipeänä mutta en minä usko. Vaikka kuinka haluaisin uskoa. En vain kykene uskomaan koska tiedän että asiaan on niin kovin todennäköisesti toinenkin vaihtoehto eli krapula.

Ei siis niin parhaita aloituksia päivälle. Ei ole kovin hyvä olo. Meinaa neiti haluta maton alle.

Ihanaa. Ällä on sitten seksikkään kiihottavan näköinen ko nauttii. Raudoilla kiinnitettynä sängynpäädyssä.

Ja toivon ettei tämä nyt ole ihan asiatonta. Neidillä on vain ollut hyvä päivä ja tämä oli päivän paras hetki ja halusi jakaa sen teidän kanssanne. Kertoa että nauttii. Son hyvästä, nautinto.

Olo on vähän omituinen, taidan olla lämpöinen taas. Väsyttää vaan kovin ja olo on tukkoinen, ihan kuin joku pitäisi miuta koko ajan nenästä kiinni. Kuulostankin siltä. Ensi viikolla on pyrittävä lääkäriin jos ei apteekin allergialääkitys ala purra. Tämä on nimittäin luultavasti näitä kevään iloja neidin kohdalla.

Ei ajatus kulje niin lainkaan. Istun ja mietin mitä kirjoittaisin saamatta kuitenkaan mitään sanottua tähän. Neiti palailee siis viksuine ajatuksineen asiaan taas sitten joskus ko mieli toimii.

Kyynärpäästä punktoitiin kaksi ruiskullista nestettä ja verta tänään, kipu helpotti.

Psykodynaamista psykoterapeuttia neiti lähtee nyt hakemaan. tai siis ei nyt yöllä vaan noin sitten ensi viikolla. Soli psykologisetäsen suositus.

Olo on...väsynyt.

Ällä nukkuu mun sängyllä päiväunia. Tulimme kaupunkiin hoitamaaan käytännön asioita, hänen harjoittelupaikkahaastatteluaan ja miun terapiakäyntiä. Lähtö oli kovin varhainen ja uni jäi vähiin joten nukkuu nyt päiväunia suloisena sängylläni.

Olen aika pehmo. Suloiset näyt saa miut ihan sekaisin söpöstelystä. Eläinvauvat, suloiset pehmolelut, söpöt tytöt, Ällä ko se nukkuu.

Nukkuva tyttöni on niin kaunis. Ällä on mielettömän kaunis myös sillä hetkellä kun tulee. Orgasmin pyörteet saa naisesta kauneimmat piirteet esiin. Nautinto. Nautin suuresti siitä että tuotan hälle nautintoa, se on kumman orgastinen tunne tuntea toinen sormissaan kuuman kostean tulevana. ;)