on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri.

Kovinkaan montaa kertaa en ole varmaankaan laittanut tilaksi että iloinen. Siis näin normaalina päivänä, sellaisena joka kuuluu ns arkirutiiniin. Mutta nyt niin tein koska huomasin toissapäivänä että olo on rauhallinen, että olen päässyt takaisin sille portaalle missä olin ennen kuin romahdin alkukesästä. Että jaksan miettiä muutakin kuin sitä pysynkö pystyssä ja jaksanko hengittää. Mikä tuntuu äärettömän hyvälle. Turvalliselta. Vaikka tiedostaa sen että tämä ei välttämättä ole vielä se lopullinen tila, että luultavaa on että notkahteluja voi tulla vielä lisää niin yritän silti nauttia nyt tästä.

Aamupäiväryhmää on takana ensimmäinen viikko. Ja Rouva pelkää että vie siellä liikaa tilaa ko on puhelias. Miulle puhuminen on luontevaa siinä mielessä että puhun paljon, kunhan ei tarvitse puhua mitään liian henkilökohtaista. Siinä en taas ole niin hyvä. Ennen kuin tulee se tietty tuttuus. Mikä kestää aikansa. Ryhmässä on kuitenkin mukavia ihmisiä ja luulen että pärjään siellä kyllä. Kunhan muistan antaa tilaa muillekin. Tiedän itsekin että syyllistyn siihen että vien tilaa muilta, puhun päälle ja olen äänessä kovasti.

Tajusin viikonloppuna olevani kontrollifriikki. Mun pitää pystyä kontrolloimaan kaikkea mitä tapahtuu, tietää mitä tapahtuu ja miten tapahtuu. Mikä tekee tästä sairaudesta noin sata kertaa vaikeamman koska sitä mä en pysty kontrolloimaan. Mutta tämä oivallus oli iso asia. Todella iso. Ja ällä nauroi että nytkö vasta sä sen keksit, hän on tiennyt sen jo pitkään :D