rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Istun yksin kotona, Laika on ainejärjestönsä tutustumisbileissä, viime torstaina oli kastajaiset. Toista torstaita vietän siis yksin. Katson Housen ja Dexterin, luultavasti sen jälkeen CSI Miamin. Neulon, irkkaan ja olen.

Ahistaa. Pelottaa. Huolettaa. Että vaimon rientokalenteri täyttyy eikä sinne jää tilaa miulle. Että muut menee miun ohi, että kotiäitiydyn liiaksi. Mietin uraa ja opiskeluja, mitä tulisi tehdä ja mitä ei. Tuntuu että terapeutti painostaa miuta tekemään sosiaalityön tutkinnon loppuun ja unohtamaan historian haihatteluna ja todellisuuden kieltämisenä. Ja sitten mietin että teenkö itse niin. Vai hävisikö sosiaalityöstä työn ilo? Johtuiko se työpisteestä vai työstä vai vaan siitä että se on sosiaalityötä?

En tiedä. Tuntuu että elämä on liian vaikeita päätöksiä. Miun pää ei kestä tämmöistä myllerrystä, että montaa oleellista asiaa pitäisi kyetä miettimään yhtä aikaa ja pohtimaan plussia sekä miinuksia.

Tavallisuudesta poikkeavasti otan kantaa bloggauksessani. Kännissä olet ääliö-sivusto ottaa aika rankan kannan siihen kenen syy on jos nainen tulee kännispäiten raiskatuksi.

http://www.kannissaoletaalio.fi/

Sivuston takana ovat tuottajana Panimo- ja virvoitusjuomateollisuusliitto ry ja yhteistyökumppaneina seuraavat tahot:
Clear Channel Suomi Oy, Forma Publishing Group Oy, JCDecaux Finland Oy, IRC-Galleria/Klikki.com, Nokian Panimo Oy,
Olvi Oyj, Oy Hartwall Ab, Oy Sinebrychoff Ab, Pop Media Oy, Sanoma Osakeyhtiö ja Seppo Koskinen Ravintolat Oy / SK Ravintolat.

Tämä antaa varsin erikoisen kuvan suhtautumisesta raiskaukseen.

Blogistania on lähtemässä liikkeelle asian tiimoilta ja koska yhden ihmisen ääni on pieni, toivon että moni muukin lähtisi liikkeelle. Tässä pohja jolla voi lähestyä ko firmojen ihmisiä ja vaatia asiaan vastinetta ja muutosta:

Asia: www.kannissaoletaalio.fi nettisivuston sisällöstä

http://www.kannissaoletaalio.fi/ nettisivuilla on kampanjavideo, jossa kaksi miestä rahaa puolitiedottoman naisen kämppään ja tämän jälkeen raiskaa naisen. Kysytään siistiä vai noloa: jos on siistiä, todetaan että "Vaikka lääkkeet veisivät taudin, häpeä säilyy". Mikäli valitsee nolon, todetaan että "Tippuri tarkoittaa sitä että selvisit vähällä".

Koska teidät on mainittu sivustolla siihen liittyvänä tahona pyydän yritykseltänne julkista vastinetta videon sisältöön. Vastineita kerätään nettiosoitteessa
http://blogit.claymountain.com/ike/index.php?/archives/1420-Kenensyy.html

Mikäli yritykseltänne ei tule vastinetta katson, että allekirjoitatte videon sisällön sellaisenaan.

Oma Nimi
yhteystiedot

Hengissä ollaan, joten kuten ainakin. Pimazukka kävi irc-galleriassa kysymässä mitä miulle kuuluu, ajattelin että voisin tänne sitten kuulumisia päivittää. Miusta on tullut huono blogin pitäjä, en saa aikaiseksi päivittää. Lokakuussa tulee kaksi vuotta täyteen tälle blogille joka on ensimmäiseni. Sittemmin olen pistänyt pystyyn muutaman muunkin blogin. Joita jaksan päivittää yhtä useasti kuin tätäkin eli harvoin.

En päässyt opiskelemaan ja sillä hetkellä kun sen uutisen sain tietooni niin jokin sisälläni romahti. Se pieni toivo jota oli pitänyt pienellä liekillä yllä. Liekki ja toivo siitä että kuitenkin saisin kiinni normaalista yhteiskunnasta. Mutta nyt ei ollut mun vuoro. Laika pääsi kotimaisen kirjallisuuden laitokselle mikä on aivan loistavaa ja olen valtavan onnellinen hänen puolestaan.

Elämä menee hiljalleen eteenpäin. Laika lopetti lääkityksen ja on vähän ulalla elämästä. Mikä on ihan ymmärrettävää, onhan se iso muutos, jo tietysti senkin takia että aivot on tottuneet siihen lääkitykseen ja niillä kestää aikansa saada tasapaino takaisin. Mutta myös siltä osin että nyt laika ei ole enää Sairas vaan hiljalleen alkaa olla Normaali. Meidän suhteelle se on tarkoittanut uutta vaihetta, hämmennystä siitä että miten tässä uudessa tilanteessa ollaan. Eniten Laikalle itselleen joka on kokenut että miuta pitää varoa mistä minä sitten puolestani olen pahoillani koska minä en sitä halua. Vaikeaa.

Syksy menee kulttuurihistorian perusopintojen parissa avoimessa yliopistossa.

Päivittäminen on taas jäänyt, käyn täällä päivittäin ja aika usein avaan tähän lisää bloggaus-ruudun mutta jään tuijottamaan sitä, kuin odottaen että sanat tulisivat ruudulle itsestään. En osaa kertoa siitä mitä miulle kuuluu koska..tuntuu ettei miulle kuulu mitään. Kun sitä läheiset kysyy, selostan pitkälti sairaustilanteeni enkä osaa sanoa oikein muuta. Enkä pidä siitä, täytyyhän ihmiselle kuulua jotain muutakin kuin sairautta!

Pääsykokeet oli ja meni. Ei voi sanoa että hyvin mun kohdaltani, huonohkosti. Koe oli tänä vuonna miusta vaikeampi ko viime vuonna, hakijoita oli myös vähemmän. En odota pääseväni sisään, vaikka sisälläni on kuitenkin se pieni ääni joka toivoo sitä opiskelupaikkaa ja sitä kautta siirtymää kohti normaalimpaa elämää. Yritän hillitä sitä ääntä jotten olisi kovin pettynyt 13.päivä tulosten julkistamisen jälkeen.

Juhannusta tässä pitäisi lähteä viettämään, Laika nukkuu vielä. Yritän miettiä mitä kaikkea tarvitsen mukaan. 3 päivää mökillä sukulaisten kanssa eli paljon neulomista mukaan. Suunnitelmana on evakoitua laiturin nokkaan neulomaan jos iskee ahdistus.

Mietin tässä että mitä klikkaisin tuohon tila-kohtaan, taas tuntuu ettei mikään niistä oikein kolahda tuntuen oikealta. (arvonnan jälkeen valitsin iloisen)

Olin Placebon livekeikalla toukokuun viimeisenä sunnuntaina. Tuijotin Brian Molkoa ja tunsin yhtäkkiä että nyt voin kuolla rauhassa. Se oli kumma tunne ja en vieläkään tiedä mistä se tuli ja mitä se merkitsee. Keikka oli niin AWESOME etten ole kyllä ole ihan hetkeen moista kokenut. Laika sanoi että näki kasvoillani pitkästä aikaa onnellisuutta kun tuijotin Molkoa herkeämättä. On se vaan niin kaunis mies. Nimen omaan kaunis, niin ihanan androgyyni ja kaunis. Ja mikä ääni, mikä karisma. Ja kun laulajalla on oma kitaranvaihtaja niin silloin on Iso Tähti. Molkolla oli tosi kuuma roudarityttö joka vaihteli sen kitaroita <3

Huomenna pääsykokeet. Jännittää. Ahdistaa. Hermostuttaa. Stressaa. Tänään vielä kertailua, huomenna ajoissa ylös sängystä ja vielä ehkä vähän katselen muistiinpanoja. Ajoituksia pitää tankata. Kerätä voimia ja ajatuksiaan, yrittää olla rauhallinen. Menen tekemään parhaani, muutahan en voikaan. Ollaan terapiassa paljon puhuttu tästä ja rakennettu strategiaa miten saada kohtalaisen tällä hetkellä kohtalaisen huonosti toimivasta päästäni ulos kaikki tietoni. Olen myös kumman rauhallinen. Käy niin kuin käy. Jos käy niin etten pääse sisään, se vahvistaa omassa päässäni ajatustani että olen huono. Äh.

En tiedä mitä mä sitten teen ko kokeet on ohi, sitten on taas vähän tyhjää, terapiaankin tulee kesätauko. Kaipa mä sitten vaan neulon, käyn kahvilla ystävien kanssa ja odotan heinäkuun 13. jolloin tulee pääsykoetulokset.

Näin viime yönä unta että olin neljään kertaan arkeologian pääsykokeissa enkä osannut vastata mihinkään. En millään kertaa. Nukuin todella levottomasti ja ahdistustuneesti, en tiedä miksi en tullut ottamaan diapamia ko olin aikaisin aamusta. Ehkä olisi olo nyt parempi, otin tosin nyt sen pamin.

En osaa ajatella että pääsisin sisään tänä keväänä(kään). En saa luettua, pää ei toimi ja olen ihan pihalla.

Pitää soittaa tänään isälle ja pyytää rahaa lainaksi jotta saan haettua lääkkeet apteekista. Ahdistaa, en halua enkä uskalla.

Aboa kertoi isänsä alzheimer-diagnoosista taannoin blogissaan. Oma isoäitini on menossa lähiaikoina muistitutkimuksiin, vuosia jatkuneiden aivoverenkiertohäiriöiden aiheuttamia tuhoja selvittämään. Entistä enemmän mamman puheissa on huomattavasti paluu vanhoihin asioihin ja tietty epävarmuus, hän kyselee enemmän ohjeita ko ennen. Varmistaa että tulihan vispipuuroon mannaryynejä vaikka on vispipuuroa tehnyt useita vuosikymmeniä. Ne on pieniä asioita mutta niistä tulee isoja asioita. Välillä tunnen itsekin oloni dementoituneeksi, sekoilen sanoissa enkä tunnu kykenevän pitämään asioita mielessä kahta minuuttia. Masennus syö aivojen toimintaa.

Mutta siis. Mitä luultavammin mamma saa diagnoosin. Muuttaako se mitään, tuskin, asia saa vaan virallisen muodon ja nimen. Eikä se ole enää vaan mutu-tuntumaa vaan todellisuutta. En haluaisi menettää mammaa mutta kaikki joskus täältä lähtevät. Toivon kuitenkin että hän saisi nauttia viimeisistä vuosistaan eikä joutuisi kovin ahdistuksen vallassa lähtemään. Ettei hän itse pelästy mahdollista diagnoosia.

Tämä bloggaus taitaa poiketa varsin paljon siitä mitä yleensä kirjoitan. Tämä on kuitenkin pyörinyt paljon mielessä ja siksi sen kirjoitan. Ehkä tämä on osaltaan tapani työstää tätä asiaa. Ja luoda pohjaa sille että meidän pitää istua alas, lähipiiri mamman kanssa, pohtimaan että mitä on mamman toiveet viimeisten vuosien varalle. Koska ne asiat pitää puhua halki nyt kun hän on vielä kykenevä kertomaan toiveistaan. Vaikka se onkin vaikeaa, pohtia kuolemaa ja mahdollisia hoitoja.

Tätä pohtii itsekin välillä, omasta näkökulmastaan. Mitä minä haluaisin tehtävän masennukseni suhteen? Milloin pitää antaa periksi? Kuka sen sitten päättää että tämä on kohdallani kroonista, ettei voida odottaa tervehtymistä? Mistä tiedän että alan tervehtyä? Kuka olen kun tervehdyn?

Olen taas kadottanut tulevaisuuden, hoksasin sen eilen. En näe mitään ko katson eteenpäin. Elämäni on tyhjää, olematonta ja tietyllä tapaa elämätöntä. Tuntuu että katoan enkä halua sitä. En halua joutua siihen tilaan missä olin viime keväänä mutta samalla näen että askel askeleelta mä valun siihen kuitenkin. Pelkään ihan kamalasti etten pääse tänäkään vuonna opiskelemaan, tuntuu että vähäinenkin elämänhallintani romahtaa siinä kohtaa täysin ja hajoan paloiksi .

Suljen laikaa pois koska en halua että häneen sattuu mutta kun ei se toimi niin. Laika on miun vaimo ja häntä ei saa työntää ulos. Eikä tarvitse, mikä on tärkeintä! Hänet saan pitää niin lähellä kuin vain voin, oikeastaan hänet pitää pitää niin lähellä ko vaan mahdollista. En halua että meidän väliin tulee jotain semmoista mistä ei voi puhua mutta minkä kumpikin tietää olevaksi. Kuten se että Laika haluaa seksiä ja minä en lainkaan. Tai no, haluan minä mutta en vaan jotenkin kykene. Ja on ihan mielettömästi ikävä vaimoa ja kaikkea. Miksi tämä on näin vaikeaa?

Otan itselleni paineita kaikesta, siitäkin että miun pitäisi kyetä antamaan toiselle sitä mitä hän haluaa vaikka tiedän ettei se ole niin mustavalkoista. Tulee huono omatunto ko haluan vaan käpertyä iltaisin laikan syliin enkä haluakaan koskettaa häntä. Inhoan itseäni.

Miksei tila-valikossa ole semmoista...en tiedä miltä tuntuu-vaihtoehtoa? Kaipaan sitä aika usein, ehkä joskus ehdotan ylläpidolle että saisin semmoisen. Tai sitten en, luultavasti en koska en kuitenkaan saa koskaan aikaiseksi. Kuten en saa oikein mitään muutakaan. Paitsi epämääräistä säätöä, ahdistuksen aiheuttamista ja niin. Pahaa oloa. Itselleni, mahdollisesti muillekin. En tiedä, en uskalla kysyä koska en kai halua tietää mitä vastaisivat.

Olen todella väsynyt. Uupunut. Loppu. Kuten silloin viime keväänä, vointi alkaa olla pelottavasti samaa ko ennen osastolle menoa. En halua, en tahdo joutua siihen jamaan uusiksi. Lääkitystä nostettiin, vapun jälkeen uusiksi lääkäriin ja ihmetellään miten voin. Paskasti ainakin nyt. Tuntuu että vaan vingun. Nyt mulla on emo!tukka joten saan ansgstata.

Ahistaa, sydän hakkaa, tykyttää ja on paha olla. Puren hampaita yhteen niin että leuka on ihan kipeä, hampaat samoin. Olen niin kyllästynyt tähän, sisäiseen tärinään joka saa miut vapisemaan ja haluamaan poispääsyä. Ei tästä tule tälleen mitään, en mä tiedä enää mitä tehdä. En saa itse kiinni siitä mistä nyt on kyse, terapeutti on sairauslomalla (tietenkin) niin että seuraava käyntini on kuukauden päästä. Tuntuu kuin hajoaisin paloiksi, joku on varastanut neulan ja langan jolla kursia itseni kokoon. Kuten Laikan Nanossa kursitaan kokoon Bambi joka on taikurin apuri. Noin vain, langalla ja neulalla. Miksi ei miuta voi kursia samoin kokoon?

Nyt on ollut taas pidempään huono jakso, liian pitkään jos miulta kysytään. Menen toivottomaksi, en tiedä mitä tehdä. Mietin mitä olen tehnyt jotta olen ansainnut tämän. Onko kukaan ansainnut tämmöistä? Miten siitä pääsee pois, mitä tulee tehdä jotta ei enää ansaitse tätä? Lukea pääsykokeisiin? Siivota kotona? Soittaa Mammalle? Käydä Mummilla? En minä tiedä!

En tiedä. Haluan vain käpertyä pieneksi mytyksi ja olla kerällä, sulkea kaiken ulkopuolelle. Elämän ainakin, tuntuu että se on liian kova miulle. Liian raskas, en osaa käyttää sitä.

Kissa nukkuu tuossa vieressä, nojailee lankakerään ja tuhisee hiljalleen unissaan. On niin suloinen, rauhallinen ja kaunis. Minäkin haluan olla sitä. Etenkin rauhallinen, minä vain haluan ettei ahdista näin paljoa. En jaksa enää.