rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Olen pitkästä aikaa kirjoitellut Tukiasemalle. En oikein osaa olla Pinkissä pahoinvoivana ja masentuneena ja kuolleena joten teen sitä Tukiasemalla jossa on muita jotka kokee samoin ja jossa ei tule fiilistä että jotenkin olen häiriöksi tms.

Miina-tädille kirjoitin meilin maanantaisesta lääkärissä käynnistä, tiedän etten saa hänelle puhelimessa niitä asioita sanottua. Ja ne on kuitenkin asioita jotka täytyy sanoa jotta me päästään eteenpäin tässä mun tilanteessa. Jotta saisin apua. Jotta mä en kokisi vain halua kuolla. Tai no en mä koe halua kuolla, huomaan vaan että ne ajatukset kuolemasta on tietyllä tapaa lähempänä ko koskaan aiemmin. Ne tulee silleen hiljaisen toteavasti mieleeni. Mietin miltä se tuntuisi, raottaa pilleripurkkia ja jättää kipuinen maailma taakseen.

En nauti. Mistään. En edes Ällästä. En halua häntä samoin ko ennen. Ja kuitenkin läpi kaikkien aiempien romahdusten olen häntä halunnut, janonnut iholle ja halunnut kiipeillä häntä pitkin. Ei pidä käsittää vääriin, rakastelu tuntui aamulla oikein hyvälle mutta...jotain puuttuu. Jokin osa miusta on kuollut enkä tiedä miten sen saisi siten henkiin että se taas nauttisi.

Mennään huomenna taas Teemulle seuraksi. Jäi ihan huono omatunto eilen ko jätettiin se yksin kotiin kun lähdettiin. Olen ajatellut että Leenan puheet siitä kuinka isä ei edes yritä pitää suhdetta yllä teemuun on jotenkin liioiteltuja mutta nyt näen ettei ne ole. Isä viettää lomaa mökillä, poikansa rippijuhliin tuli sieltä puoleksitoista tunniksi enkä ainakaan minä nähnyt hänen mitään puhuvan poikansa kanssa. Mä yritän kovasti jaksaa teemun takia käydä siellä, tutustuttaa Ällää ja Teemua koska uskon että he tykkäisivät toisistaan.

Teemu ei ilmeisesti edelleenkään tiedä että olen menossa naimisiin. Katsoi eilen meitä aika pitkään ko nojailin Ällän olkapäähän ja taisin suukottaa kaulaa. Että tietyllä tasolla hän varmaan tietää mutta ei ehkä ajattele asiaa. Koska sillä ei ole hänelle niin väliä.

Psykiatrikeikka oli aivan turhanpäiväinen, lääkäri oli etukäteen päättänyt ettei muuta lääkitystä. Sain kuitenkin kriisipaikkaoikeuden mikä on sekin jotain. Tiedän että voin osastolle lähteä jos olo ihan kamalaksi taas menee. En mä vaan jaksaisi kinata ja taistella hoidon tarpeesta, mä olen niin väsynyt.

Täytyy sanoa että olen ihmeissäni siitä miten vaikeaa on saada apua. Sellaisen ihmisen joka avoimesti sanoo olevansa niin piipussa että näkee mielikuvia itsemurhasta päivittäin, useita kertoja päivässä ja joka pelkää ettei voimat riitä huomiseen. Kun sitä apua pitäisi jaksaa itse vaatia mutta ei mulla ole sellaisia voimia. Mä voin vain kertoa miten huonosti voin ja toivoa että se riittäisi lääkärille kertomaan että tarvitaan apua. Että hänen pitää tehdä jotain. Muutakin kuin todeta ettei mulla ole mitään hätää ko voin maata kotona päivät lepäämässä.

Sain puhuttua eilen äidin kanssa. Kerrottua kuinka huonosti voin ja mitä mulle oikeasti kuuluu. Äiti sanoi toivovansa että siirtäisimme häitä ensi vuoteen jotta tekisin päätöksen henkisesti tasapainoisena mutta sanoin että häät on oikeastaan nyt ainoa hyvä asia mun elämässäni, ne on se syy miksi mä raahaudun eteenpäin. En nauti oikein mistään enää, en edes Ällästä ja rakastelusta. Ei pidä käsittää väärin, se on aivan ihanaa mutta kuienkin, jotain puuttuu. Jokin palanen on silleen kadoksissa etten sitä löydä enkä tiedä mitä tehdä. Äiti ehkä, toivottavasti, ymmärsi miksi en luovu näistä hääsuunnitelmista. Ei se muuttaisi mitään.

Me peruttiin tuparit tältä päivältä koska Neiti ei ole siinä kunnossa että jaksaisi ottaa vieraita vastaan. Sain kömmittyä ylös sängystä tänään kahdelta. Noin kahden tunnin harkinnan jälkeen. Söin vähän ja painuin takaisin petiin. Nukkutorkuin ja selasin Eragonia.

Tiuku on täällä ja tiskaa. Mistä on kamalan huono omatunto sillä kyllähän mun pitäisi kyetä omasta huushollistani jaksaa huolehtia. Varsinkin ko tiskiallas taisi sisältää aika monta ikävää yllätystä. Mutta mä en jaksa enkä saa pakotettua itseäni jaksamaan.

Kaasotapaaminen meni eilen muuten hyvin mutta unohdettiin Jenni. Ällän sisko ja kaaso. Sille ei tullut mitään nakkia mutta keksin tosin jo illalla että Jenni voisi huolehtia sitten ruuan esillelaitosta ja Ällän kädestä pitämisestä. Mutta muuten asiat alkaa olla järjestyksessä. Hoo tekee paikkakorttirunorullat, Yyti huolehtii koristeluista ja boolista Peen kanssa. Isit kuljettaa viinat ja avittaa kuvauksissa.

Inhoan siitepölyallergiakautta joka tuntuu jatkuvan ikuisesti sen jälkeen ko se alkaa maaliskuun lopulla. Niiskutan ja niistän ja aivastan ja olen tukkoisen oloinen vaikka olen jatkuvasti allergialääkityksellä:/

Stressaan kummista asioista. Siitä että miun pitäisi saada itseni rakennettua uusiksi, ne palaset tietysti pitäisi ensin saada jostain kasaan mutta kuitenkin. Pelästyin eilen että mitä jos Ällä ei pidäkään siitä mitä mä saan kasaan. Hän ei ole koskaan tuntenut tervettä neitiä, on nähnyt alusta asti tämän sairaan version. Ehkä se on silleen ihan hyväkin. Ei ole odotuksia sen suhteen millainen miusta pitäisi tulla ko tervehdyn. Mietin myös että tervehdynkö koskaan, että jos jäänkin ainaiseksi ajoiksi sairaaksi?

Ahdistun kummallisista asioista, se on ollut miun taipumus aina. Mietin ja puntaroin niitä omassa pienessä päässäni niin kauan että ne saa ihan maksimaalisia mittasuhteita ja pääsee ihan karkuun kaikista järjellisistä prespektiiveistä. Yritän nyt hiljalleen opetella Ällän kanssa siihen että jos saan otan tuon eilisen kaltaisia järjettömiä kuvitelmia, puhun ne ulos enkä jää niitä miettimään yksin.

En halua että käy niin ettei Ällä tykkää miusta. En halua elää ilman häntä. Haluan hänet vierelleni koko loppuelämäkseni. Ja siitä lähdetään että niin käy. Eilen hän rauhoitteli miuta kertomalla miten me eletään muumitalossa, kestitään vieraita ja eletään kahdeksan kissan kanssa. Tehdään pastakoneella epäonnistunut kokeilu piparitaikinan kaulitsemista ja saadaan se jumiin. Kuinka hän syöttää mulle suklaata ko meinaan hermostua.

Herätin hänet aamurakasteluun. Ihana silitellä toista ja seurata miten huokailut muuttuu, miten huulet hiljalleen aukeaa ja ilme muuttuu unisesta nauttivaksi. <3

Heräilen taas aamuyöstä mikä ei ole kovin kivaa. Se on se mitä vihaan ehkä eniten, mielummin vaikka valvoisin aamuyöhön ko herään viideltä. Miina-tädille pitäisi soittaa ja sopia uusi aika, olen vältellyt sitä puuhaa kuten terapeuttiasiassa edistymistäkin. En jaksa. En saa aikaiseksi vaikka ei ole mitään tekemistä.

Tänään käytiin kaupungilla, ihanaa että Ällä sitä ehdotti koska ei miun olisi tullut ehdotettua eikä lähdettyä. Löydettiin miulle ainakin kengät häihin, mahdollisesti myös Ällälle. Miulle pinkit korkeat korkkarit jotka on täydelliset, juuri sellaiset ko ajattelinkin haluavani. Halonen on sitten hyvä kenkäkauppa. *mainospala*

Äidiltä tuli tänään viesti että mitä tehdään jussina. Sanoin että suunnitelma on vähän auki ja kysyin meneekö meidän poppoo Pappalaan kuten yleensä. Menevät kuulemma. Ajateltiin että jos menisimme sitten mekin. Äitiltä tuli varsin niuva vastaus mutta toisaalta, jos ei mennä niin muut kyllä sitten ihmettelee miksi me ei tulla. Ja ei asiat sillä muutu että me aletaan vältellä tilaisuuksia jossa miun äiti on paikalla. Rohkeasti vaan tultapäin!

Pääsykokeet on ohi. Menivät huonosti. Muutama vastaus piti oikeasti arvata ja ainakin yksi arvaus meni väärin. Muutenkin jotenkin tuntuu että vastailin vähän sinne päin. En mä tiedä. Nyt yritän unohtaa koko asian ja miettiä seuraavan kerran asiaa vasta sitten 14.7 ko tulokset tulee.

Olen täällä miettinyt vähän syksyä. Ällä menee takaisin kouluun syksyllä ja jos miulla ei ole muuta kuin kotirouvana oloa niin tulen kyllä enemmän hulluksi ko mitä jo olen. Olisin halunnut arkeologian perusopintoja tekemään avoimeen yliopistoon, sikäli jos en pääse sisään siis. Mutta Turussa ei ala syksyllä arkeologian perusopintoja avoimessa, höh. Suunnitelman seuraava osa olisi sitten yleisen historian perusopinnot avoimessa. Katotaan nyt. Ehkä käy jokin vahinko ja pääsen sisään arkeologiselle. Aika näyttää.

Ällä on lääkärissä ja neiti siis yksin kotona. Hassua. Ikävä. Miten toista ihmistä voi tulla ikävä puolessatoista tunnissa vaikka tasan tietää toisen tulevan kotiin toisen samanmoisen ajan kuluttua? Miten mä selviän siitä viikosta ko Ällä lähtee töihin Helsinkiin? Nyyh.

Jännittää. Ahdistaa. Paniikki.

Lähtö pääsykokeisiin on edessä ihan kohta. Tarkistin juuri vielä reitin mitä pitkin kulkea jotta pääsen perille. Olen perillä ajoissa mutta onhan aikaa haahuilla jos ei tunnu löytävän perille.

Yritän vain hengitellä ja keskittyä siihen että psyykkaan itseni ajatukseen että osaan. Kirjoitan pääsykoekysymyksiin sen minkä osaan ja se joko riittää tai sitten ei. 14.7 sen sitten tietää riittikö vai ei. Tulin kertoneeksi äidille toissapäivänä että haen opiskelemaan. Ensireaktio oli juuri sitä mitä ajattelinkin se olevan, tyrmistys ja paheksunta. Eilen sieltä kuitenkin tuli viestiä että "sinähähän halusit jo tyttönä egyptologiksi". Eli ehkä hän vähän ehti ajatella asiaa. Muuten emme pahemmin ole olleet tekemisissä viime viikkoina. Ei kumpikaan ole tehnyt aloitetta. Minä en sitä edes halua tehdä.

Häävieraita on jo 48. Ensi viikolla tavataan kaasojen kanssa ja sovitaan käytännön järjestelyistä. Kampausajat pitää saada varattua ennen sitä jotta voidaan puhua meikkaaja-seremoniamestarin kanssa aikataulusta hääpäivänä. Tupareiden yhteydessä ensi viikolla tehdään myös koemeikki ja käydään hankkimassa loput tarvikkeet meikkausta varten. Asiat siis etenee, tosin nyt tuntuu liian aikaiselta alkaa askarteluja tehdä ja mitään muuta projektia tässä ei oikein nyt ole kesken silleen ko kutsut lähetettiin. Kaikki on kutsuja kehuneet. <3

Oltiin Ällän siskon ja hänen miehensä uuden kodin tupareissa eilen. Jännitin vähän etukäteen että miten mä jaksan, en ole voinut kauhean hyvin ja kun voin huonosti niin saatan olla aika ärtyisä ja äksy. Ja kun Jenni oli täällä viimeksi niin olin sitä ihan urakalla. Mutta hienosti mä jaksoin ja oli tosi kivaa.

Jouduin tenttiin. Ällän lankomiehen pitämään sellaiseen. Kertomaan miksi minä olen Ällälle se Oikea. Miksi mennään juuri nyt naimisiin. Mistä olen tulossa, minne olen menossa. Mikä minua Ällässä viehättää, fyysisesti siis. Oli ihana voida sanoa että minä oikeasti rakastan ensimmäistä kertaa elämässäni toista ihmistä toisen ihmisen takia enkä vain siksi että muka kuuluu rakastaa. Sain sillä yleisöni hetkeksi hiljaiseksi :D

Mun pitää maanantaina varata Possulle vuosihuolto, sen karva on kamalassa kunnossa ja sillä on hilsettä. Vaikka kuitenkin on madotettu ja syö kunnon ruokaa jonka pitäisi pitää karva kunnossa. Vaikuttaa kuitenkin kovin pirteältä ja virkeältä joten en usko mitään vakavaa olevan. Vaikka jo ehdin stressaantua siitä että jos se kuolee. En mä kestä sitä. Son mun lapseni, mun murumussukkapossuvauva. No käydään eläinlääkärissä tsekkauttamassa mitä sille hilseelle voisi tehdä.

Meillä on jo 14 häävierasta ilmoittaunut tulevansa, ihanaa!

Muutto on ohi. Tai no ei ohi, kaikki neidin tavarat on kyllä täällä Ällän luona mutta vielä pitäisi saada tavarat purettua jonnekin. Tila meinaa vaan loppua kesken, kirjat joutuu olemaan laatikoissa kunnes saadaan lisää kirjahyllyä koska olen nykyiset jo täyttänyt kirjoillani.

Mulla oli aamulla mielessä jokin ajatus mistä ajattelin entryyn kirjoittaa mutta en mä muista enää mikä se oli. Ei kai mitään kovin tärkeää sitten.

Pitäisi herättää Ällä ja alkaa tehdä lähtöä Entiselle asunnolle jotta saisin muuton hoidettua loppuun tänään. Isi pitää hakea töistä vartin yli kolme joten siihen asti on aikaa. Olen ollut hereillä jo tunnin enkä vain saa aikaiseksi sen vertaa että herättäisin Ällän ja tekisin jotain. Niinku yhtään mitään. Vaatteet sain juuri ja juuri päälle, istuin varmaan puolisen tuntia nojatuolissa puolialasti tuijottaen tyhjyyteen. Olen väsynyt.

Tai no. Väsynyt ei oikein ehkä kuvaa tätä tilannetta. Tyhjä. Hiljainen. Olematon. Tietyllä tapaa kuollut sisältä. Enkä tiedä miten sitä kuollutta osaa saa takaisin henkiin, mikä sille antaisi sen tarvitsemaa tekohengitystä jotta sen saisi toimintaan. En tiedä enää miten jaksan. On taas olo että haluaisin vain antaa periksi, ettei tässä ole mitään järkeä. Se olo vaanii neitiä jatkuvasti, kurkkii sopivaa hetkeä ja iskee sitten ko tunnen olevani heikoimmillani. Koen etten ole minkään arvoinen, en rakkauden enkä vihan. Olen olematon. Pieni parka.

Parka joka ei jaksaisi enää. Raahaa itseään kuitenkin väkisin eteenpäin, yrittää ja soheltaa minkä kerkiää. Neiti jotenkin...vain on. Olemassa. Sekin tuntuu hetkittäin kummalliselta. Tämä maailma tuntuu kummalliselta. Vieraalta, siltä että ei neiti oikeasti täällä ole vaan että seuraan sivusta jonkun rinnakkaisen maailman elämää jossa on Neiti ja Ällä ja Ystävät.