Inhoan siitepölyallergiakautta joka tuntuu jatkuvan ikuisesti sen jälkeen ko se alkaa maaliskuun lopulla. Niiskutan ja niistän ja aivastan ja olen tukkoisen oloinen vaikka olen jatkuvasti allergialääkityksellä:/
Stressaan kummista asioista. Siitä että miun pitäisi saada itseni rakennettua uusiksi, ne palaset tietysti pitäisi ensin saada jostain kasaan mutta kuitenkin. Pelästyin eilen että mitä jos Ällä ei pidäkään siitä mitä mä saan kasaan. Hän ei ole koskaan tuntenut tervettä neitiä, on nähnyt alusta asti tämän sairaan version. Ehkä se on silleen ihan hyväkin. Ei ole odotuksia sen suhteen millainen miusta pitäisi tulla ko tervehdyn. Mietin myös että tervehdynkö koskaan, että jos jäänkin ainaiseksi ajoiksi sairaaksi?
Ahdistun kummallisista asioista, se on ollut miun taipumus aina. Mietin ja puntaroin niitä omassa pienessä päässäni niin kauan että ne saa ihan maksimaalisia mittasuhteita ja pääsee ihan karkuun kaikista järjellisistä prespektiiveistä. Yritän nyt hiljalleen opetella Ällän kanssa siihen että jos saan otan tuon eilisen kaltaisia järjettömiä kuvitelmia, puhun ne ulos enkä jää niitä miettimään yksin.
En halua että käy niin ettei Ällä tykkää miusta. En halua elää ilman häntä. Haluan hänet vierelleni koko loppuelämäkseni. Ja siitä lähdetään että niin käy. Eilen hän rauhoitteli miuta kertomalla miten me eletään muumitalossa, kestitään vieraita ja eletään kahdeksan kissan kanssa. Tehdään pastakoneella epäonnistunut kokeilu piparitaikinan kaulitsemista ja saadaan se jumiin. Kuinka hän syöttää mulle suklaata ko meinaan hermostua.
Herätin hänet aamurakasteluun. Ihana silitellä toista ja seurata miten huokailut muuttuu, miten huulet hiljalleen aukeaa ja ilme muuttuu unisesta nauttivaksi. <3
