rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Kutsut on askarreltu loppuun ja ne on kuorissa. Tämän päivän projektina olisi vielä tehdä juhlaohjesääntö ja taitella ne kuoriin, sitten voikin laittaa kutsut postiin. Ihanaa että asiat etenee ja on murheita taas yksi vähemmän. Saatiin sovittua myös ruokalistasta, suunniteltiin sellainen että se ei vaadi ulkopuolisia tuomaan mitään mukaan (ellei sitten ole jollain erikoisruokavaliolla).

Voimien suhteen käyn aika äärirajoilla, viimeinen kuukausi on ollut aika rankka ja vienyt kovin niitä vähäisiä voimia joita miulla on. Varsinkin kun tuntuu ettei akut oikein lataudu. Nukun kyllä, vaihteeksi ilman painajaisia mutta jotenkin. Siltikin on vain kovin väsynyt olo jatkuvasti. Ja tärisen. Jatkuvasti ja koko ajan mikä ajaa miut kohta hermoheikoksi. En siedä tätä lainkaan enkä tiedä mitä tehdä. Täytyy puhua siitä Miina-tädille ensi viikolla koska ei näin voi jatkua. Ja kun tuntuu että tärinä paheni siinä vaiheessa ko vaihdoin lääkitystä, haluan vain varmistaa ettei se johdu siitä ettei lääkitys kenties sovikaan minulle.

Muutto stressaa. Unohdan välillä että minulla yleensä edes on asunto jossain muualla josta pitäisi tuoda tavarat pois, olen tänne niin kotiutunut. Se tuntuu joltain tavaroiden varastopaikalta, ei kodilta. Nyt tilanne on kuitenkin se että asunnon pitää olla tyhjä keskiviikkona. Enkä minä yksinkertaisesti saa aikaiseksi. En saa soitettua isälle että tulisko avuksi tänään kantamaan tavaroita. En saa pakattua niitä loppuja tavaroita joita siellä on. Kuljen huoneesta toiseen ja edestakaisin ja laitan yhden tavaran tuolta, toisen sieltä laatikkoon ilman että siitä oikein tulee mitään.

Hääkutsut odottaa pöydällä laatikossa että saisi ne tehtyä loppuun. Vielä täytyy viimeistä kutsujen teksti ja tulostaa ne ja sitten väkertää kutsujen liitteeksi jonkinlainen juhlaohjesääntö.

Ja lukea pääsykokeisiin, aika alkaa käydä vähiin ja stressi nousta taivaaseen. En vain meinaa saada aikaiseksi. Ja sitten ahdistun kun en saa aikaiseksi. Kun kuitenkin ihan oikeesti haluaisin sisään ja opiskelemaan. Tosin en yhtään tiedä onko vointi vielä syksyllä sitä luokkaa että voisin mitään opintoja oikeasti aloittaa. Olin tänään verikokeissa, ottivat kilpirauhaskokeet uusiksi ajatuksella että jos väsymys ja heikko vointi olisi osin niistä johtuvaa. Nehän oli alle raja-arvojen silloin helmikuussa.

Äidin kanssa on vähän hankalaa edelleen, hän näyttää olettavan että kaikki olisi ennallaan koska pyysi anteeksi mutta eihän tämä asia nyt ihan näin ole. Hän sanoi asioita jotka eivät nollaudu vain sillä että sanoo anteeksi ja porskuttaa sitten eteenpäin kuin ei olisi koskaan mitään sanonutkaan. En tiedä. En halua hänelle soittaa koska luulen tietäväni mihin se johtaa. Huutamiseen ja riitelyyn. En halua häntä nähdä koska se johtaa ihan samaan lopputulokseen. En toisaalta myöskään tykkää tästä tilanteesta. Mutta sitten taas. Ei ole oikein voimia lähteä taistelemaan äidin kanssa nyt. Joten yritän vain sietää tilannetta ja toivoa että äiti oikeasti ajan kanssa saisi asiat omassa päässään johonkin järjestykseen. Minä en voi sitä hänen puolestaan tehdä. Enkä haluaisikaan.

Vointi on huono. Tärisevä ja ahdistunut. Nukun katkonaisesti. En osaa kanavoida sitä efexorin tuomaa energiaa oikein mihinkään vaan enemmänkin taidan vaan ahdistua siitä. Kun ei osaa sitä kanavoida siis. Jotenkin se on yritettävä raahata itseään eteenpäin. Ei auta muukaan.

Nyt iski pääsykoepaniikki eikä olo ole sellainen että jaksaisin lukea. Tuntuu että olen ihan tööt ja että vain tärisen sisältä enkä saa mitään aikaiseksi, sellainen kumman levottoman ahdistunut olo mutta ei kuitenkaan sellainen että osaisin kanavoida tämän johonkin järkevään. Kuten siihen että lähtisi käymään varissuolla katsomassa saako kuvat ulos kamerasta, pääsykokeisiin lukemiseen tai kaupassa käyntiin. Saatiin sentään tauluja Ällän kanssa seinille ja tuli heti huomattavasti asuttumman näköistä.

Äiti pisti meiliä ja pyysi anteeksi, Ällä on kuulemma vain vaikuttanut kummallakin tapaamisella jotenkin flegmaattiselta. Eihän se kai sentään mikään ihme ole, varsinkin kun tietää että toinen hänestä tykkää ja kun olen huomannut että hän on usein uusien ihmisten kanssa alkuun vähän hiljainen. Yrittää kuulemma kovasti hyväksyä asian, sitä en tiedä mitä hän oikein käytännössä tekee sen eteen. Tiedän ettei asia ole hänelle helppo, kenelle olisi, mutta ei se silti mielestäni oikeuta käyttäytymään kuten hän on käyttäynyt viime aikoina.

Olisikohan mulla nälkä? Pitäisikö mennä kauppaan? Ja varissuolle? Vai lukea? Vai säätää jotain ihan omaa? Äh. Vaikeeta.

Nyt valitettavasti tiedän miksi äiti olisi halunnut nähdä eilen. Olisi olo parempi jos en tietäisi.

Äidin mielestä meidän hääjuhla on liian kallis ja KUMMALLINEN. Ällä on hänen mielestään vielä huonommassa kunnossa henkisesti kuin minä joten olenko minä nyt ihan varma että tiedän mitä olen tekemässä. Ja että mitä siitä jos haluaa asua yhdessä mutta onko sillä PAPERIASIALLA niin kiire. Paperiasia on meidän vihkiminen. Äiti ei aio osallistua häävalmisteluihin koska on sitä mieltä että häät ovat turhan kalliit ja prameat ajatellen ettei meillä ole rahaa niitä järjestää.

Äitini on tavannut Ällän kaksi kertaa, Veetin ristiäisissä jossa sanoi hänelle hädin tuskin päivää ja sitten viime viikolla ko suunniteltiin häitä. En tajua mistä hän on diagnosoinut tämän tilanteen niin että hän olisi se sairaampi koska minä se olen. En tosin äidille ole aikohin enää kertonut kuinka huonosti minä voin, äiti näkee kuoren jota jaksan pitää pystyssä juuri sen verran aikaa ko tavataan. Ei äiti tiedä että hänen sanansa saivat minut haluamaan pois elämästä, että ne saivat minut ihan lamaantumaan ja holtittomasti mielikuvat itsemurhasta taas kieppumaan päässäni. Ällä on meistä se joka pitää minua pystyssä vaikka tässä toinen toisiimme silleen hienovaraisesti nojataankin.

En tiedä. En jaksaisi taistella tuulimyllyjä vastaan koska se on niin yhtä tyhjän kanssa. Ei se johda mihinkään koska en mä saa äitiä tajuamaan että olen varma vaikka selittäisin kuukauden putkeen. Äiti ei halua tajuta eikä se voi olla mun ongelma. Se mikä tästä seuraa on tosin se että meidän välirikko vaan pahenee. Mikä on sinänsä sääli, luonnollisesti olisin toivonut että äitini olisi osana hääsuunnitelmiani ja jakaisi iloni siitä että olen löytänyt jotain mitä olen hakenut.

Sillä kaikesta huolimatta olen enemmän tasapainossa ko olen ollut ehkä koskaan. Sisälläni on tietty osa rauhassa, epämääräistä ahdistusta siitä että jokin on pielessä ei ole enää. Sitä ei ole ollut sen jälkeen ko sanoin itselleni että olen lesbo. Minulle se ei ole ongelma, se ei ole ongelma isälleni eikä isovanhemmilleni. Äidille on. Ja äiti on kovin pettynyt ko ei saa ketään mukaansa tähän taisteluun. No siinähän taistelee yksin. Mä en jaksa välittää.

Puvuista tulee aivan mielettömän kauniit <3

Kyyneleet nousi silmiin kun näin Ällän puvussaan joka on niin kaunis. Ja hän on siinä puvussa niin kaunis. Kuten on muutenkin. Puku on niin hänen värisensä ja oloisensa. Oma pukunikin on aivan ihana, siihen tulee vielä helmiä muutama helmaan nostamaan sitä vähän ilmavammaksi. Voi. *niisk* Käytiiin myös katsomassa vihkitila, pieni se on mutta kyllä meidän pieni seurue sinne mahtuu. Maistraattiin kun on tulossa vain lähimmät: vanhemmat, isovanhemmat ja kaasot. Juhliin kutsuja lähtee 130. :D

Äiti sitten ilmoitti, yllättäen, ettei tule kaupunkiin tänään ja että siirretään treffit alkuviikkoon. Ärsyttää tämä seilaaminen, tosin siihen luulisi jo tottuneen ettei mikään alustavasti sovittu koskaan äidin kohdalla pidä paikkaansa. Ärsyttää silti koska olin jo henkisesti valmistautunut siihen että tänään käydään Keskustelu joten nyt täytyy valmistautua uudestaan. Eikä jaksaisi.

Äiti haluaa tavata huomenna kaksin. Oletan että koska haluaa tavata kaksin niin ei ole sellaista asiaa jota oikeasti haluaisin kuulla vaan päädymme luultavasti taas keskustelemaan siitä olenko minä nyt todella varma. Avioliitosta ja lesboudesta. Enkä jaksaisi moista juuri nyt.

Ällän äiti oli kysynyt onko ihan varma etten minä ole painostanut häntä avioliittoon, ettei mene vihille kanssani koska pelkää että muuten suhde ei jatku. Ällä oli todennut että hän se kosi joten ei taida tulla kovinkaan painostusta miun puoleltani. Jotenkin niin suloista. Minä kuitenkin olen meistä se joka ei koskaan ajatellut meneväni naimisiin. Ällä on haaveillut häistään lapsesta asti.

Istuin tänään jäätelöllä jokirannassa, samassa paikassa ko istuin syksyllä sen jälkeen ko olin kertonut äidille lesboudestani. Istuin ja söin pehmistä, palelin koska ilma ei ollut ihan niin lämmin että siellä olisi oikeasti tarkentunut istua syömässä jäätelöä mutta istuin silti. Mietin kuinka paljon tässä on asioita jotka on muuttuneet ja kuinka toivoisinkaan että asiat vielä muuttuisi. En jaksa enää tätä romahtamista kerta toisensa jälkeen, en jaksa enää voida pahoin ja itkeä ja kärttyillä koska voin valtavan huonosti. Haluan tulevaisuuden, haluan terveyttä, haluan kunnollista yötunta ja normaalia elämää. Että asiat eivät olisi näin sekaisin, että vointi ei olisi näin sekaisin. Että en tuntisi valtavaa huonoa omaatuntoa aivan päättömistä asioista, siis sellaisista jotka eivät tällä hetkellä ole omassa päätösvallassani.

Pidän itseäni edelleen supernaisena joka jaksaa aina ja kaiken, en salli itselleni väsymistä tai uupumista vaan yritän liikaa. Uuvun ja sitten tärisen. Sitten koen valtavaa halua kuolla mikä ei ole kovin fiksu ratkaisu.

Jennin häät on nyt tanssittu ja lähtevät tänään häämatkalle Karibialle mistä olen tosi kateellinen. Jenni näytti täällä käydessään kuvia hotellista ja että siellä on hienoa! Meidän rahat riittää ehkä juuri ja juuri risteilyyn turku-tukholma :D

Neiti toivotettiin tervetulleeksi perheeseen Appiukon toimesta ja aamiaisella Anoppi halasi minua ensimmäisen kerran. Laikan isi oli ihan ihana ko sanoi että oli miettinytkin että meidän suhde taitaa olla ihan vakava. Vaikuttivat selvästi tyytyväisiltä Ällän valintaan vaikka olivatkin vähän hölmistyneitä, kello oli varmaan lähemmäs yksi yöllä ja juuri oltiin palattu hotellille edellisistä häistä niin toinenkin tytär ilmoittaa menevänsä vihille. Ällä oli niin suloinen ko häntä jännitti se kertominen vaikka minä sanoinkin että tuskin ne nyt sentään kieltämään alkaa ja Anoppi sanoikin että pääasiahan hänelle on että Ällä on onnellinen.

Mutta oli rankka viikonloppu, perjantaina toin kaksi autokuormallista tavaroitani tänne sillä eihän tätä kuuta tässä nyt niin kovin ole jäljellä ja kuun lopussa huushollin keskustassa pitää olla tyhjä. Juuri pistin äidille meiliä että kun tulee kotiin niin saa tulla hakemaan sohvan jonka minulta ostaa. Pesukone pitää kanssa laittaa myyntiin koska ei sitä tarvita. Lauantai ja eilinen olivat varsin raskaita ko koko ajan piti mennä johonkin suuntaan.

Ja ehti muodostua mieletön ikävä Ällän iholle. Kummasti rakastelu piristi kummankin väsynyttä oloa. Ihana olo kun ei vain voi pitää sormiaan irti toisen ihosta. Ällä on jumalaisen ihanan seksikäs ja kiihottava;)

Olen ihan pihalla taas elämästäni. Siis niinku silleen että olo on vain niin väsynyt ettei enää kykene mihinkään loogiseen toimintaan tai ajatteluun tai oikeastaan mihinkään. Jotenkin tämä sairastaminen on jatkuvaa romahtamista mihin olen väsynyt. En jaksaisi moista. Koska se vie niitä vähiä voimia niin paljon.

Olen ensi yön ilman Ällää. Ensimmäistä kertaa varmaan sitten sen kun olin kotona sen muutaman yön. Joskus helmikuun alussa muistaakseni, sen jälkeen ollaan nukuttu tiiviisti samassa pedissä tai ainakin samassa huoneessa joka yö. Tulee olemaan hassu yö mutta kai siitä selvitään. Pakko.