Olen pitkästä aikaa kirjoitellut Tukiasemalle. En oikein osaa olla Pinkissä pahoinvoivana ja masentuneena ja kuolleena joten teen sitä Tukiasemalla jossa on muita jotka kokee samoin ja jossa ei tule fiilistä että jotenkin olen häiriöksi tms.
Miina-tädille kirjoitin meilin maanantaisesta lääkärissä käynnistä, tiedän etten saa hänelle puhelimessa niitä asioita sanottua. Ja ne on kuitenkin asioita jotka täytyy sanoa jotta me päästään eteenpäin tässä mun tilanteessa. Jotta saisin apua. Jotta mä en kokisi vain halua kuolla. Tai no en mä koe halua kuolla, huomaan vaan että ne ajatukset kuolemasta on tietyllä tapaa lähempänä ko koskaan aiemmin. Ne tulee silleen hiljaisen toteavasti mieleeni. Mietin miltä se tuntuisi, raottaa pilleripurkkia ja jättää kipuinen maailma taakseen.
En nauti. Mistään. En edes Ällästä. En halua häntä samoin ko ennen. Ja kuitenkin läpi kaikkien aiempien romahdusten olen häntä halunnut, janonnut iholle ja halunnut kiipeillä häntä pitkin. Ei pidä käsittää vääriin, rakastelu tuntui aamulla oikein hyvälle mutta...jotain puuttuu. Jokin osa miusta on kuollut enkä tiedä miten sen saisi siten henkiin että se taas nauttisi.
Mennään huomenna taas Teemulle seuraksi. Jäi ihan huono omatunto eilen ko jätettiin se yksin kotiin kun lähdettiin. Olen ajatellut että Leenan puheet siitä kuinka isä ei edes yritä pitää suhdetta yllä teemuun on jotenkin liioiteltuja mutta nyt näen ettei ne ole. Isä viettää lomaa mökillä, poikansa rippijuhliin tuli sieltä puoleksitoista tunniksi enkä ainakaan minä nähnyt hänen mitään puhuvan poikansa kanssa. Mä yritän kovasti jaksaa teemun takia käydä siellä, tutustuttaa Ällää ja Teemua koska uskon että he tykkäisivät toisistaan.
Teemu ei ilmeisesti edelleenkään tiedä että olen menossa naimisiin. Katsoi eilen meitä aika pitkään ko nojailin Ällän olkapäähän ja taisin suukottaa kaulaa. Että tietyllä tasolla hän varmaan tietää mutta ei ehkä ajattele asiaa. Koska sillä ei ole hänelle niin väliä.
