Suomalaisen musiikin päivä

Tänään on tuollainen merkkipäivä.
Hyvää suomalaisen musiikin päivää, siis,
Rautavaaroista Lordiin
ja Paula Koivuniemestä Ismo Alankoon.

- - -

Olin viime torstaina kuulemassa yhtä suomalaisen musiikin ensiesitystä, Pehr Henrik Nordgrenin uutta,
kahdeksatta sinfoniaa
(no, oli siellä muutakin, joo joo Eve Liina,
Sinun vuoksesi olin siellä in the first place, darling,
ja ehkä vähän Pölhön, joka soitti ko. sinfoniassa...
Ja antoi lipun...).

Esityksen lopuksi me yleisö nousimme seisomaan
ja taputimme koko orkesterille, mestarille sekä
paikalla olleelle säveltäjälle hyvinkin kolme kertaa.
Moinen ei ole jokailtaista ainakaan Turun
konserttitalossa. Ja siis, me taputimme ketkä
taputimme. Vierestä nousi yksi pariskunta pois
HETI kun musiikki päättyi ja rouva tuhisi meille
mennessään että "kaamea möly". Eikä varmaan
ollut ainoa, ala-aulassa kuuli kommentteja
laidasta laitaan.
Tämä johtui eittämättä sinfonian "moderniudesta".
Jotkut eivät pitäneet, toiset pitivät enemmän
kuin mitä itse olen koko paikassa taputuksista
päätellen yleensä huomannutkaan.

JOS siellä olisi hyvässä yhteisymmärryksessä
vedetty Vivaldin neljä vuodenaikaa NNNNN:nen
kerran, tai Ravelia, kuten aiemmin tänä vuonna,
tuskin kukaan ei olisi lähtenyt pois,
mutta tuskin kukaan olisi noussut seisomaankaan
taputtaessaan (ainakaan Ravelin kanssa näin
ei käynyt, vaikka ko. pala oli yhtä hyväilyä).

Mitä ME siitä sitten saimme? Mitä KOIMME?
Mitä TAJUSIMME?

Säveltäjä kertoo itse jotakin:
"Kahdeksas sinfonia muodostuu tavallaan kahdesta
osasta, Minoresta ja Maggioresta, mutta niiden väliin
olen sijoittanut lyhyen Intermezzon. Minore (molli)
pohjautuu sointurakennelmaan, jossa pieet terssit
ovat keskeisiä, Maggiore (duuri) taasen
vastaavanlaiseen, jossa suuret terssit ovat hallitsevia.
Molemmissa osissa olen pyrkinyt yhdistämään
tonaalisuuden ja atonaalisuuden..."

Ymmärrättekö mitä tuossa sanotaan?
Toiset ymmärtävät, toiset eivät.
Ja sillä "ei pitäisi olla mitään tekemistä musiikista
nauttimisen kanssa", minulle sanotaan.
Muka.

Seuranneilla tuopeilla en osannut vastata paljoakaan,
kun minulta kyseltiin pitä pidin muista
illan kappaleista -siis niistä, joissa soittamassa oli
muita tuttuja, kun olin keskittynyt tähän
ensiesitykseen ja sen vastaanoton pohtimiseen...

Sanoin että vaikea sanoa paljoa, kun en tiedä
kontekstia.

Pölhön mielestä tämä oli erityisen huvittavaa.

Minun mielestäni oli erityisen huvittavaa, miten
sain yhdelle pianonvirittäjälle aikaan aikamoisen
ahdistumisen, ainakin ilmeestään päätellen, kun
ilmeisesti sotkin pianon huoltajan ja sen virittäjän
ammattikuvia toisiinsa.

Konteksti, siis asia- ja merkitysyhteys.
Sillä on väliä. Kuten myös käytetyillä käsitteillä.
Atonaalisuus tarkoittaa JOTAKIN, ja tonaalisuuden
ja atonaalisuuden yhdisteleminen on viesti jostakin
ja puheenvuoro johonkin. Ei niin, ettei sillä
olisi "mitään väliä". Totta hemmetissä sillä on!

Ei myöskään voi osallistua keskusteluun,
no, vaikkapa "viiksihevistä", jos ei tiedä,
mitä sillä tarkoitetaan.

Jo merkitysyhteyksiensä vuoksi on selkeästi eri
asia laittaa soimaan Morrisseyn viimeisin single
"Life is a Pigsty" jos tuntee Morrisseyn historiaa
tai jos ei.

"It's the same old S.O.S..."

Tai, kun samainen armoitettu herrasmies
aloittaa toisen uuden kappaleensa, rakkauslaulun
"You have killed me" sanoilla "Pasolini is me".
Jos EI tiedä, mitä Morrisseyn taiteessa meinaa
rakkaus lauluna tappamisesta, ja jos EI tiedä,
miten Pasolini hommaan voisi liittyä, hyvä osa
tämän musiikillisen nautinnon anneista jää pois.
Jää pois. Olen ehdottomasti sitä mieltä.

Ja siihen ei mielestäni riitä, ei väite että moisilla
"ei ole mitään väliä", eikä vastaukseksi myöskään
mikään "you just don't get it".

Me ihmiset harrastamme eri asioita.
We "get" different things.
And contexts matter. Amen.

Ja ensi viikolla Ismo Alangon keikka.

Tuskin sielläkään helpoimpiin vastauksiin
tarvitsee tyytyä, vaikka halutessaan voikin.

Ja nyt karaokeen. Suomalaisen musiikin päivää
on vielä jäljellä...