Raja

Yhden alku on toisen loppu

Olipa kerran onnellinen mies ja onnellinen nainen. Mies ja nainen olivat pitkään halunneet lasta. Tekotapa miellytti molempia, ja epäonnistuneita yrityksiä oli takana lukemattomia. Eräänä syksyisenä yönä, kun ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät makuuhuoneen verhojen takana, viimein tärppäsi. Pian nainen jo odotti lasta.

Eikä mennyt kauaakaan, siis yhtään normaalia pidempään, kun mies jo piti sairaalan sängyllä makaavaa vaimoaan kädestä, kun tämä kiljui synnytystuskissaan. Mies sai pian vauvan käsivarsilleen, mutta kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hänen vaimonsa oli menehtynyt synnytyksessä.

Poika varttui isänsä rinnalla yrittäen täyttää kaikki tämän odotukset, sillä poika oli ainut, mitä isällä oli. Niin myös isä oli ainut, mitä pojalla oli. Isä ei kasvattanut poikaansa rakkaudella, vaan voimalla. Hänen rakkautensa oli kuollut vaimon mukana, eikä hän osannut sitä enää uudelleen löytää.

Eräänä päivänä, sattumalta tai kohtalon oikusta, poika löysi elämänsä miehen. Hän oli siitä suunnattoman onnellinen ja halusi heti kertoa isälleen. Isä löi poikaa kovaa ja sanoi, että pojan olisi pyydettävä häneltä anteeksi. Itkien poika sopersi hiljaa anteeksipyyntönsä.

Kului vuosia, ja isä sairastui vakavasti. Pian hän oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt nousemaan sängystä. Mutta poika palveli isäänsä uskollisesti, eihän hänellä ollut muuta elämääkään. Isän vointi huononi päivä päivältä, ja yhtenä iltana, kun poika istui isän sängyn vieressä, isä kuiskasi: "Poika, minä rakastan sinua ja haluan, että olet onnellinen." Sen sanottuaan isä sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää. Hiljaa hiljenivät sydämen lyönnit.

* * *

Ei ole pitkä aika siitä, kun olisin ollut valmis toivottamaan kaikki miehet hornan tuuttiin. Epäonnistuneita yrityksiä ja mönkään menneitä suhdeviritelmiä oli takana liikaa. Mutta silloin se tapahtui.

Nyt olen matkustamassa yli viisisataa kilometriä ensitreffeille. Ensitreffit unelmiensa miehen kanssa pohjoisen taivaan alla, suudelma valkean maan keskellä lumihiutaleiden leijaillessa taivaalta – voiko jotain romanttisempaa olla? Ehkä voi, mutta tämäkin on sinänsä jo ihmeellistä.

Vieläkin ihmeellisempää on se, että molemmat ovat satuttaneet itsensä saman ihmisen takia. Kuinkahan monen ihmisen luottamuksen ihmisiin ja uskon rakkauteen tuo ihminen onnistuu vielä tappamaan – en edes halua tietää. Mutta ehkä samalla tavalla särkyneet osaavat korjata toisensa, tulla yhdessä ehjiksi.

* * *

Ja jos jäit miettimään, mitä tapahtui tarinan pojalle, niin kerron sen sinulle: Isänsä kuoltua poika lähti etsimään unelmiensa miestä. Hän kulki paikasta toiseen, etsi ja etsi. Lopulta hän oli jo valmis luopumaan toivosta, mutta silloin se tapahtui. Hän löysi miehen, he syleilivät toisiaan lämpimästi ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Nouse yhä uudelleen vuorelle, valloita se joka päivä. Kokeile siipiäsi uudelleen ja uudelleen, kyllä ne joskus ottavat tuulta alleen. Älä koskaan lakkaa uskomasta.


Seinä

Luulen, että blogini on tullut tiensä päähän. En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, eikä aiempienkaan bloggauksien taso ole kovin päätä huimaava. Ehkä saan käytettyä tämänkin ajan paremmin.


7/11

Aamulla oli satanut lunta, maa oli peittynyt puhtaan valkeaan vaippaan.

Illalla isä soitti. Etsin puhelinta joka puolelta ja löysinkin sen viimein, paperikasan alta.
Mitäs tuleva opettaja on mieltä uutisista, isä kysyi.
Mistä ihmeen uutisista, minä kysyin.
Etkö sinä ole kuullut, kaikkihan siitä puhuvat, isä totesi hieman ihmeissään.

Avasin heti HS:n verkkolehden, ja sivunkokoinen uutinen julisti järkyttävästä tragediasta. Kaikenlaiset kiireet unohtuivat samantien. Ensimmäinen reaktio oli ei tällaista voi tapahtua, ei Suomessa. Ei koulussa. Ei suomalaisessa koulussa. Tiedonjanoni oli tietenkin suunnaton, kysymyksiä riitti. Google tarjosi tiedonjanooni muun muassa ammuskelleen pojan nettipäiväkirjamerkinnän ja opettajien keskustelua aiheesta. Samoja kysymyksiä tuli esille: kuinka enää uskaltaa olla opettaja tällaisen jälkeen? Pitäisikö tämä kuitata vain yksittäisenä tapauksena vai pitäisikö tästä oppia jotain? Miten tällaiseen voi varautua?

Mitä tapahtuu nuorten maailmassa? Millaisten ongelmien kanssa he oikein elävät, jos se johtaa tällaiseen? Miten tähän pitäisi reagoida?


Lapsia ja aikuisia

Me olemme normaaleja, sinä ja minä. Normaaleja, sellaisia kuin useimmat. Sellaisia kuin ihmiset yleensä. Haaveilemme normaleista asioista. Elämme konventioiden mukaan. Niiden konventioiden, jotka ovat syntyneet satoja, jopa tuhansia vuosia sitten. Aikana, jolloin nainen oli toinen sukupuoli, toissijainen, toisarvoinen ja olemassa vain suhteessa mieheen.

Prostituutiolla on pitkät perinteet, kuten Anja Snellman romaaninsa Lemmikkikaupan tytöt epilogissa huomauttaa. Pyhät puhdistautumismenot, seksuaaliriitit. Prostituoidut olivat miehiä varten. Miehiä, joiden täytyi tyydyttää tarpeensa. Miehiä, jotka halusivat käydä vieraissa, mutta eivät syyllistyä aviorikokseen. Miehiä joiden ei haluttu harhautuvan homoseksuaalisuuteen. Tuhatvuotinen perinne, jolle Snellman nyt kirjoittaa yhtymäkohdan nykypäivään, tähän maailmaan, jossa sinä, minä ja meidän lapsemme elävät. Maailmaan, johon kuuluvat verkkotodellisuus, verkkoidentiteetti, maailmanlaajuiset yhteydet ja rajattomat mahdollisuudet. Kysymys kuuluukin: mahdollisuudet mihin ja ennen kaikkea, mahdollisuudet kenelle?

Lemmikkikaupan tytöt on pelottavan todentuntuinen kertomus lapsiprostituutiosta. Aika ajoin jossain syvällä sisällä viiltää pelonsekainen tunne: mitä, jos kyseessä olisi minun pikkuveljeni tai minun lapseni? Mitä jos minulle olisi käynyt näin? Olisinko kestänyt sen vanhempana, olisinko kestänyt sen lapsena? Teos herättää esittämään kysymyksen: tunnenko minä todella oman lapseni?

Snellman lähestyy arkaluontoista aihetta ehkä yllättävistäkin näkökulmista. Se, mistä Snellman kirjoittaa, ei ole tulevaisuuden kauhukuvitelmaa. Se on tätä päivää. Se tapahtuu tässä ja nyt. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin pelottavalta. Juuri siksi, että kenelle tahansa voi käydä niin. Ja kuinka voimattomia me silloin olemme.

Snellman julkaisi esikoisteoksensa Sonja O. kävi täällä 80-luvun alussa. Teos oli hyökkäys miehen ja naisen välistä raja-aitaa vastaan. Se liittyi muiden naiskirjailijoiden, jotka jo aiemmin olivat tuoneet toista sukupuolta esiin, rintamaan. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, elämme 2000-luvulla, niin kutsutussa sivistysvaltiossa, ja silti, Snellmanin teoksesta välittyy edelleen sama viesti: herätkää, aikuiset, miehet ja naiset, lapselliset ja lapsettomat. Herätkää.

Alkaessani lukea kirjaa, en tiennyt, mitä odottaa. Viimeisellä sivulla olin sanaton. Teos on havahduttava kuvaus todellisuudesta, sillä Snellman tietää, mistä kirjoittaa. Lukekaa kirja, erityisesti te, joilla on jo on tai jotka joskus harkitsette hankkivanne omia lapsia.

Sillä se on sen arvoista.


Lomalla

Gran Canaria yllätti monella tavalla. Kaikesta päätellen siitä, kun olen viimeksi käynyt saarella, on kulunut jo jonkin aikaa (enemmän kuin vuosi), sillä moni asia oli muuttunut.

Ensinnäkin homot ja sateenkaarikansa noin yleensäkin. Käsittelen ne tässä aluksi, niin saan ne sitten alta pois, pakollinen homokiintiö on täytetty. Mutta siis: Jo ensimmäisenä päivänä bongasin homobaarin ja -saunan mainokset. Seuraavina päivinä sateenkaaria vilahteli siellä täällä. Kesti vähän aikaa ennen kuin silmäni avautuivat, sillä aluksi en ollut kiinnittänyt symboleihin sen kummemmin huomiota. Pian aloin huomata miehiä kahdestaan, neljästään tai isommissa porukoissa. Ja millaisia miehiä: anteeksi sortumiseni stereotypioihin, mutta jokainen näistä miehistä oli helvetin hyvännäköinen, tyypillinen homo, tyylikkäissä vaatteissaan ja muodikkaassa kampauksessaan. Sitten olivat vielä ne katseet, joista ei tarvinne kertoa enempää, sillä ne katseet kertoivat kaiken. Saari taitaa olla varsinainen homoturistien luvattu maa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa. Yllätyin vain. Tästä seurauksena loin ulos lähtiessäni muutaman ylimääräisen vilkaisun peiliin. Ja ehkä vaihdoin vaatteitakin muutamaan kertaan, ennen kuin olin valmis lähtemään käymään kaupassa.

Liikennekulttuuri löi minut, Tottuneen Turistin, Kokeneen Kanariansaarten Kiertäjän, ällikällä. Jos olin edes aikeissa lähestyä suojatietä, autot seisahtuivat kuin seinään. Muuten tosin ajeltiinkin niin, että matkapahoinvointinen suomalainen alkoi taksissa tai bussissa hapuilla oksennuspussia. Hätävilkkuparkkeeraus oli säilynyt entisellään.

Suomen kieleltä ei voinut välttyä. Ei vain voinut. Suomalaisia oli joka puolella, minne vain katsoi. Eikä tarvinnut edes katsoa, riitti, kun kuunteli. Suomalaisten lisäksi rakasta kieltämme ovat alkaneet ahkerasti viljellä paikalliset, etenkin ravintoloitsijat. Terve terve suomipoika, hyva ruoka, tassa poyta nelja persoona. Mita drinkki familia? Hiviä. Tarjouksia, kuten eräskin kauppa mainosti. Ongelmana vain on se, että aina ei puhutakaan samaa kieltä, vaikka näennäisesti siltä vaikuttaisikin. Eräänä iltana jouduimme ravintolassa hetken ajan miettimään, mitä giusa tarkoitti. Asiayhteydestä loppuen lopuksi sitten selvisi, että kyseessä oli suomen kielen sana kypsä. Minä luotin englantiin asiointikielenä, mutta ei sekään aivan ongelmatonta ollut. Välillä tuntui jopa siltä, että suomen kielellä asioiminen oli yksinkertaisinta. Onko suomesta tullut kanariansaarten virallinen kieli? Kauanko menee siihen, kun katujen nimetkin ovat suomeksi? Nyt löytyivät jo ainakin kadut Helsinki ja Finlandia.

Sitä ja seuraavaa lomaa odotellessa.


Pieniä valintoja

Seison liikennevaloissa ja odotan valon vaihtumista vihreäksi. Vilkaisen kelloani, sitten oikealle ja vasemmalle. Lapsia ei näy, voin siis turvallisin mielin ylittää kadun, vaikka punainen valo vielä palaakin. Hetken päästä tunnen syyllisyyttä; kysehän on periaatteesta.

Mistä periaatteesta sitten loppuen lopuksi onkaan kyse? Poikkeus tuntuu muodostavan säännön. Kyse on siis siitä, mikä oikeuttaa teon milläkin kertaa.

Perheen äiti on kuollut ja isä on vakavasti sairas, eikä voi käydä töissä. Toimeentulotuen saamisen kanssa on ongelmia, eikä se edes tahdo riittää elämiseen. Perheen ainut lapsi on nuori poika. Poika joutuu jatkuvasti huolehtimaan isästään ja siitä, miten he tulevat joka päivä toimeen. Pojan mieltä painavat huolet näkyvät koulumenestyksessä, ja opettajat moittivat poikaa laiskuudesta. Kaveripiiri pienenee koko ajan. Aina silloin tällöin poika varastaa ruokaa kaupasta ja lääkkeitä apteekista.

Samaan aikaan rikas naisihminen nousee kalliista autostaan ja kävelee kauppaan. Nainen vaeltelee pitkin kaupan käytäviä ostoskärryjensä kanssa ja tekee kalliita ostoksia. Aina välillä nainen sujauttaa milloin mitäkin taskuunsa tai käsilaukkuunsa. Yleensä kukaan ei huomaa, mutta silloin kun nainen sattuu jäämään kiinni, hänen miehensä maksaa toiselle osapuolelle huimat korvaukset, eikä asiaa viedä eteenpäin. Ja niin nainen jatkaa näpistelyään.

Ajan mentaliteetti tuntuu olevan, että mitä tahansa voi tehdä, kunhan kukaan ei näe, kunhan ei jää kiinni. Kulttuurianarkismiin keskittyneen Extaasi-ryhmän keskeisenä periaatteena oli, että kaikki on mahdollista, yksilöä rajoittavia sääntöjä ei ole. Jos joku varasti kommuunin vuokrarahat, asiaan ei reagoitu mitenkään, sillä eihän mikään sääntö kieltänyt tekemästä niin. Tämä kuulostanee kenestä tahansa jo ylilyönniltä.

Päivittäin oppilaiden reppuihin tarttuu koulun tarpeistoa, työntekijöiden laukkuihin toimistojen tavaroita, hotellivieraiden mukaan hotellin omaisuutta. Eihän kukaan huomaa, jos minä nyt tämän kerran otan. Mutta kun kerta toistuu ja useampi ajattelee samalla lailla, niin kasassa onkin jo melkoinen määrä kyniä, pyyhkeitä tai nitojia.

Kyse on siis vain siitä, mihin kukin vetää oman rajansa. Mitä hyväksyy itseltään ja mitä muilta. Kenen mielestä poika teki väärin varastaessaan, kenen mielestä rikkaan naisen teko oli enemmän väärä. Onko enemmän väärin ylittää katu punaisen valon palaessa, jos lapsia on näkemässä?

Mihin sinä vedät rajan?


Aamu

Mitä sinä kirjoitat, se kysyi. Se oli kömpinyt sängystä ylös, ja siinä se nyt seisoi, olohuoneen oven suussa ja katseli minua kysyvänä. Se oli kietonut peiton ympärilleen. Opiskelujuttuja minä vain, minä vastasin. Anteeksi, en halunnut häiritä, se sanoi ja hymyili. Minä hymyilin sille takaisin.
– Et sinä häiritse.
Painoin koneen kannen alas, ja se pudotti peiton lattialle. Minä katselin sen vartaloa, joka oli minusta täydellinen. Tämän luodessaan luoja oli tehnyt hyvää työtä. Jokainen muoto oli kohdallaan. Kuljetin mielessäni kättäni pitkin niskan kaarta, olkapäitä, selkää. Hipaisin sametinpehmeitä poskipäitä ja tunsin lämmön kämmensyrjässäni. Hyvänolontunne virtasi lävitseni.

Miten tähän oli tultu, sitä en osannut sanoa, eikä osannut sekään. En ainakaan usko. Sillä yllätys se oli ollut meille molemmille. Kuinka olimme sillä lailla kohdanneet, päätyneet yhteen. Kaksi itsenäistä seikkailijaa. Mutta tässä me nyt olimme, minun olohuoneessani. Katsoimme toisiamme. Odotimme.

Haluatko sinä muuttaa tänne, minä kysyin mielessäni ja naurahdin ajatukselle.
Mille sinä naurat, se kysyi ja katsoi minua ihmetellen. En vastannut.

Otin kaukosäätimen käteeni ja panin musiikin soimaan. Massiivisista kaiuttimista velloivat ulos dramaattiset soinnut. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti alastonta vartaloa, jota hädin tuskin pystyin vastustamaan. Samalla napitin auki minulle liian ison valkoisen kauluspaidan nappeja. Kun tulin sen kohdalle, se riisui paidan, ja paita valahti lattialle, jalkoihini. Vartalomme painuivat yhteen, ja musiikin voimistuva ääni peitti alleen nautinnolliset huudot.


Moni kakku päältä kaunis

Hätkähdin tänään omia ajatuksiani.

Olimme äidin kanssa käymässä isoäidin luona. Äiti istui nahkaisessa nojatuolissa ja jutteli isoäidin kanssa. Välillä hän hymyili, välillä naurahti hieman. Auringonvalo siilautui sälekaihtimien välistä luoden kelmeän loisteensa äidin kasvoille. Ja silloin, sinä hetkenä, äiti näytti kauniilta.

Aiemmin olin tuntenut äitiä kohtaan kaikenlaisia tunteita. Varmasti yhtään liioittelematta olin käynyt läpi koko tunteiden skaalan ilosta säälin ja halveksunnan kautta vihaan. Silti tämä oli jotain uutta. En osannut sanoa, mitä tunsin äitiä kohtaan. Ehkä en mitään. Tunsin oloni jotenkin tyhjäksi. Saatoin vain katsoa häntä, ihailla salaa. Ihailla sitä, miten hän kaiken jälkeen jaksoi hehkua sillä lailla. Miten se hehku puski läpi iän ja väsymyksen merkkien.

Sitten tajusin, että sanonta ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan pitää tosiaan paikkansa. En rakastunut edellisen poikaystäväni ulkonäköön – ei sillä, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Mutta mitä enemmän häntä opin tuntemaan, sitä kauniimpi hän minusta oli. Sitä enemmän minä häntä rakastin. Ja niin aina aikaisemminkin.

Jos se, mitä olemme sisältä, tekee meistä kauniita, miksi sitten ulkonäkö on kuitenkin asia, jolla on väliä ja vieläpä niin paljon?

Se, miten tämä liittyy äitiin, on kysymys siitä, voivatko ajatukset myrkyttää kuvan siitä, millaisena jonkun ihmisen näemme. Nyt, kun vihdoin olen saanut kaikki asiani selvitettyä äidin kanssa, minulla ei enää ole syytä vihata häntä. Todellisuus näyttäytyy sellaisena kuin se on?

Toinen sanonta on, että rakkaus tekee sokeaksi. Niin varmasti on. Pienet epäkohdat jäävät varjoon, kun on jokin suurempi tekijä, jolla on väliä.

Mutta jos ei ole mahdollista tutustua ensin sisimpään, onko vain tyydyttävä ihastumaan ulkonäköön ja toivottava, että kakku ei ole vain päältä kaunis?


Erilaisia oppijoita

Kasvatustieteiden luennon aiheena oli eriyttäminen.

Pitkin luentoa luentosaliin valui opiskelijoita keskeyttäen luennoitsijan äänekkäällä mekastuksellaan. Kyseiset opiskelijat asettuivat paikoilleen ja hiljenivät. Kuitenkin luennon loppupuolella heille tarjoutui jälleen tilaisuus avata suunsa: heidän mielestään luennoitsija oli väärässä.

Luennoitsija oli esittänyt, että koska luokka koostuu erilaisista ja eritasoisista oppijoista, on hyödyllisempää oppijan kannalta, jos hän saa tarvittaessa käyttää apuvälineitä. Esimerkiksi, jos oppilaalle kertolaskut tuottavat suurta päänvaivaa ja estävät tehtäväkokonaisuuden tekemisen, on hyödyllisempää antaa oppilaan käyttää vaikkapa kertolaskutaulukkoa apuvälineenä. Näin hän pystyy suorittamaan laskukokonaisuuden ja mikä tärkeintä, oppii periaatteen.

Vastustajien mielestä tämä kuitenkin luo automaattisesti kiusaamistilanteen. Oppilaasta, joka joutuu käyttämään apuvälinettä opiskelussaan, tulee kiusattu. Parempi vaihtoehto heidän mielestään olisi joko pakottaa oppilas opettelemaan kertotaulu, silläkin uhalla, että oppilas ei sitä opi, eikä pysty osallistumaan opetukseen. Toinen vaihtoehto oli heidän mielestään siirtää oppilas erityisopetukseen.

Salissa nousi melkoinen keskustelu ja vastustajien niin kutsutut väittämät kumottiin täysin. Mietitäänpä vaikka tilannetta, jossa oppilas tarvitsee liikkumiseensa apuvälineen – kainalosauvat tai pyörätuolin. Oman kokemukseni perusteella näistä ei synny automaattisesti kiusaamistilannetta, vaan päinvastoin: kaikki haluavatkin kokeilla yhden kainalosauvoja tai pyörätuolia. Jos kiusaamistilanne syntyy tässä tai vastaavassa tilanteessa, on syy jossain muussa kuin apuvälineen käyttämisessä.

Luennon päätyttyä nämä vastustajat alkoivat marista siitä, että luento oli huono, eikä luennoitsija ollut kertonut heille, mitä eriyttämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Näinköhän?

Mietitäänpä: Ensinnäkin, jos opiskelijat olisivat tulleet luennolle ajoissa, kuten olisi oletusarvoista, he olisivat kuulleet myös luennon alun, jossa asia selitettiin. Eihän luennoitsija voi palata jatkuvasti alkuun, sillä silloin hän ei ehtisi käydä kaikkia tarpeellisia asioita läpi. Toiseksi, jos nämä opiskelijat olisivat opiskelijauransa aikana keskittyneet oppimaan taitoja, kuten kuuntelemista, he olisivat ymmärtäneet, että luennoitsija selitti hyvin monipuolisesti eriyttämisen käsitettä monista eri näkökulmista. Ja kun yksi opiskelijoista pyysi luennoitsijaa tiivistämään kahden tunnin luennon viiteen sanaan, luennoitsija antoi viisi teemaan liittyvää peruskäsitettä. Opiskelija oli kuitenkin tyytymätön: "Eikö se voinut muodostaa niistä vaikka lausetta!"

En malta olla jälleen toistamatta sitä, että minun mielestäni on hyödyllisempää oppia sellaisia taitoja, joilla on jotain relevanssia elettävän todellisuuden kanssa. Yhä kasvavassa määrin luokissa on erilaisia oppijoita, ja yleisin kysymys on miksi: Miksi me tehdään tätä? Miksi meidän täytyy osata tämä? Ja silloin opettajan on osattava perustella.

Onnea vain näiden opiskelijoiden opettajauralle ja heidän täysin homogeeniselle luokalleen!


Ajan liekki

Viime viikolla ystäväni kertoi minulle olevansa palavasti rakastunut. Olin onnellinen hänen puolestaan, sillä ennen tätä rakkauden kohdetta hän oli käynyt läpi paljon huonoja tapauksia. Joskaan ne eivät olleet huonoja silloin. Jokainen heistä oli toinen toistaan ihanampi, seksikkäämpi, suloisempi ja rakastettavampi – aina siihen asti, kunnes ystäväni huomasi, ettei jutusta tulekaan mitään. Siinä vaiheessa ne muuttuivat aina kusipäiksi. Ihan jokainen.

Tänään puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Kyselin kuulumisia ja tietenkin uteliaisuuttani kyselin myös hänen parisuhteestaan. Hän selitti jutun olevan ohi, mutta ei hätää: uusi ehdokas oli jo kiikarissa.

Noin vain. Eilen vakava seurustelusuhde, tänään kuin eilinen sanomalehti: luettu ja koettu. Päätynyt luultavasti roskikseen tai kukkien kääreeksi. Tärkeimmät pääkohdat tallentuneet jonnekin muistin sopukoihin.

Ihan kuin uudet suhteetkin alkaisivat yhtä helposti, kuin lehti tipahtaa joka aamu postiluukusta sisään. Ei enää pitkäveteisiä tutustumiskausia, suoraan vain asiaan. Matti. Mikko. Perustetaan perhe. Perustetaan vain. Millaiset tapetit sinä haluaisit olohuoneeseen?

Onko nyt niin, että olemme siirtyneet lyhyiden suhteiden aikakauteen?

Sillä muutenkin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin. Alkuhuuma, tasainen arki, kyllästyminen ja suhteen loppu koittavat entistä aikaisemmin. Parhaimmillaan kaikki on ohi viikossa.

Onko nykypäivän hektisyys tarttunut jo parisuhteisiinkin?

* * *

Katselin tänään exän minulle ostamaa Iittalan Kivi-lyhtyä. Sellaista merensinistä. Tai merensininen se oli joskus ollut. Nyt se oli tummunut liekkien jäljiltä yhtä sameaksi, kuin kaikki muutkin. Mutta joskus, joskus se oli ollut kirkkaan sininen, merensininen, kirkkaampi kuin mikään muista sen rinnalla seisovista lyhdyistä.

Kävikö näin meidän suhteellemmekin. Haalistuiko sekin vain pikku hiljaa laimeaksi arjeksi? Katosiko siitä kaikki hohto? Vai oliko se alunperinkin vain uutuudenhohtoa?

Voisin pestä ja kiillottaa sen. Sitten se olisi taas kuin uusi. Mutta mitä se auttaisi? Joskus pitää tietää, milloin antaa periksi. Enhän minä sitä voi vain ikuisuuksiin yksikseni kiillotella ja toivoa, että se pysyisi kirkkaana, vaikka liekit sitä miten nuolisivat. Ei, siihen olisi tarvittu kaksi.

Aika kultaa muistot ja tummuttaa kynttilälyhdyt.