Seison liikennevaloissa ja odotan valon vaihtumista vihreäksi. Vilkaisen kelloani, sitten oikealle ja vasemmalle. Lapsia ei näy, voin siis turvallisin mielin ylittää kadun, vaikka punainen valo vielä palaakin. Hetken päästä tunnen syyllisyyttä; kysehän on periaatteesta.
Mistä periaatteesta sitten loppuen lopuksi onkaan kyse? Poikkeus tuntuu muodostavan säännön. Kyse on siis siitä, mikä oikeuttaa teon milläkin kertaa.
Perheen äiti on kuollut ja isä on vakavasti sairas, eikä voi käydä töissä. Toimeentulotuen saamisen kanssa on ongelmia, eikä se edes tahdo riittää elämiseen. Perheen ainut lapsi on nuori poika. Poika joutuu jatkuvasti huolehtimaan isästään ja siitä, miten he tulevat joka päivä toimeen. Pojan mieltä painavat huolet näkyvät koulumenestyksessä, ja opettajat moittivat poikaa laiskuudesta. Kaveripiiri pienenee koko ajan. Aina silloin tällöin poika varastaa ruokaa kaupasta ja lääkkeitä apteekista.
Samaan aikaan rikas naisihminen nousee kalliista autostaan ja kävelee kauppaan. Nainen vaeltelee pitkin kaupan käytäviä ostoskärryjensä kanssa ja tekee kalliita ostoksia. Aina välillä nainen sujauttaa milloin mitäkin taskuunsa tai käsilaukkuunsa. Yleensä kukaan ei huomaa, mutta silloin kun nainen sattuu jäämään kiinni, hänen miehensä maksaa toiselle osapuolelle huimat korvaukset, eikä asiaa viedä eteenpäin. Ja niin nainen jatkaa näpistelyään.
Ajan mentaliteetti tuntuu olevan, että mitä tahansa voi tehdä, kunhan kukaan ei näe, kunhan ei jää kiinni. Kulttuurianarkismiin keskittyneen Extaasi-ryhmän keskeisenä periaatteena oli, että kaikki on mahdollista, yksilöä rajoittavia sääntöjä ei ole. Jos joku varasti kommuunin vuokrarahat, asiaan ei reagoitu mitenkään, sillä eihän mikään sääntö kieltänyt tekemästä niin. Tämä kuulostanee kenestä tahansa jo ylilyönniltä.
Päivittäin oppilaiden reppuihin tarttuu koulun tarpeistoa, työntekijöiden laukkuihin toimistojen tavaroita, hotellivieraiden mukaan hotellin omaisuutta. Eihän kukaan huomaa, jos minä nyt tämän kerran otan. Mutta kun kerta toistuu ja useampi ajattelee samalla lailla, niin kasassa onkin jo melkoinen määrä kyniä, pyyhkeitä tai nitojia.
Kyse on siis vain siitä, mihin kukin vetää oman rajansa. Mitä hyväksyy itseltään ja mitä muilta. Kenen mielestä poika teki väärin varastaessaan, kenen mielestä rikkaan naisen teko oli enemmän väärä. Onko enemmän väärin ylittää katu punaisen valon palaessa, jos lapsia on näkemässä?
Mihin sinä vedät rajan?
4 kommenttia
Roope2
17.10.2007 09:40
Poika teki väärin, nainen teki väärin, molemmat yhtä väärin. Poikaa auttaisi sosiaalipalvelut, naista auttaisi mielenterveyspalvelut. Kyllä, kadun ylittäminen päin punaista lasten nähden on enemmän väärin kuin näkemättä (itse sanon vastaavassa tilanteessa lapselleni, että näytän vain, miten ei saa tehdä, mikä tosin ei enää vuosiin ole mennyt selityksenä läpi).
querelle
17.10.2007 12:52
Vedän rajan joustavaan omatuntooni joka sanoo että kumpikaan ei tehnyt väärin.
Nainen ei siksi koska ei osannut olla antamatta periksi kiusauksille, ja poika ei siksi koska oli nälkä.
martin
17.10.2007 13:54
Kaikki tekevät väärin. Säännöt on tehty noudatettavaksi ja niiden rikkominen on loogisesti sanottuna väärin. Säännöt ja lait ovat ihmisten keksimiä ihmisiä varten. Niiden noudattaminen kirjaimellisesti on oikein, mutta ei aina järkevää tai edes hyvää. Virkamies noudattaessaan epäoikeudenmukaiselta tuntuvia säädöksiä tekee oikein, mutta tuskin käyttää järkeään ja/tai tunnettaan pohtien säädösten mieltä. onkin sen takia syytä nähdä säädösten henki, ei niiden kirjain. Silloin rajan vetäminen ei olekaan niin helppoa. Rajat eivät ole absoluuttisia ja yleisten rajasäädösten kirjaimellinen noudattaminen on turhaa ja typerää. Säädösten henki tosin absoluuttinen - rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Pohjimmiltaan haluamme juuri näitä kaikki yhteiselämämme järjestämisellä.
martin
17.10.2007 13:58
Edellisestä kommentistani näkyy, että lähtökohtaisesti jo ajattelen, että oikein ei ole sama kuin hyvä tai järkevä. Ne voivat olla sama, mutta ei välttämättä.
Oikeusfilosofiassahan on myös koulukuntia, joissa oikein = hyvä.