Raja

Luulen, että blogini on tullut tiensä päähän. En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, eikä aiempienkaan bloggauksien taso ole kovin päätä huimaava. Ehkä saan käytettyä tämänkin ajan paremmin.

Aamulla oli satanut lunta, maa oli peittynyt puhtaan valkeaan vaippaan.

Illalla isä soitti. Etsin puhelinta joka puolelta ja löysinkin sen viimein, paperikasan alta.
Mitäs tuleva opettaja on mieltä uutisista, isä kysyi.
Mistä ihmeen uutisista, minä kysyin.
Etkö sinä ole kuullut, kaikkihan siitä puhuvat, isä totesi hieman ihmeissään.

Avasin heti HS:n verkkolehden, ja sivunkokoinen uutinen julisti järkyttävästä tragediasta. Kaikenlaiset kiireet unohtuivat samantien. Ensimmäinen reaktio oli ei tällaista voi tapahtua, ei Suomessa. Ei koulussa. Ei suomalaisessa koulussa. Tiedonjanoni oli tietenkin suunnaton, kysymyksiä riitti. Google tarjosi tiedonjanooni muun muassa ammuskelleen pojan nettipäiväkirjamerkinnän ja opettajien keskustelua aiheesta. Samoja kysymyksiä tuli esille: kuinka enää uskaltaa olla opettaja tällaisen jälkeen? Pitäisikö tämä kuitata vain yksittäisenä tapauksena vai pitäisikö tästä oppia jotain? Miten tällaiseen voi varautua?

Mitä tapahtuu nuorten maailmassa? Millaisten ongelmien kanssa he oikein elävät, jos se johtaa tällaiseen? Miten tähän pitäisi reagoida?

Me olemme normaaleja, sinä ja minä. Normaaleja, sellaisia kuin useimmat. Sellaisia kuin ihmiset yleensä. Haaveilemme normaleista asioista. Elämme konventioiden mukaan. Niiden konventioiden, jotka ovat syntyneet satoja, jopa tuhansia vuosia sitten. Aikana, jolloin nainen oli toinen sukupuoli, toissijainen, toisarvoinen ja olemassa vain suhteessa mieheen.

Prostituutiolla on pitkät perinteet, kuten Anja Snellman romaaninsa Lemmikkikaupan tytöt epilogissa huomauttaa. Pyhät puhdistautumismenot, seksuaaliriitit. Prostituoidut olivat miehiä varten. Miehiä, joiden täytyi tyydyttää tarpeensa. Miehiä, jotka halusivat käydä vieraissa, mutta eivät syyllistyä aviorikokseen. Miehiä joiden ei haluttu harhautuvan homoseksuaalisuuteen. Tuhatvuotinen perinne, jolle Snellman nyt kirjoittaa yhtymäkohdan nykypäivään, tähän maailmaan, jossa sinä, minä ja meidän lapsemme elävät. Maailmaan, johon kuuluvat verkkotodellisuus, verkkoidentiteetti, maailmanlaajuiset yhteydet ja rajattomat mahdollisuudet. Kysymys kuuluukin: mahdollisuudet mihin ja ennen kaikkea, mahdollisuudet kenelle?

Lemmikkikaupan tytöt on pelottavan todentuntuinen kertomus lapsiprostituutiosta. Aika ajoin jossain syvällä sisällä viiltää pelonsekainen tunne: mitä, jos kyseessä olisi minun pikkuveljeni tai minun lapseni? Mitä jos minulle olisi käynyt näin? Olisinko kestänyt sen vanhempana, olisinko kestänyt sen lapsena? Teos herättää esittämään kysymyksen: tunnenko minä todella oman lapseni?

Snellman lähestyy arkaluontoista aihetta ehkä yllättävistäkin näkökulmista. Se, mistä Snellman kirjoittaa, ei ole tulevaisuuden kauhukuvitelmaa. Se on tätä päivää. Se tapahtuu tässä ja nyt. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin pelottavalta. Juuri siksi, että kenelle tahansa voi käydä niin. Ja kuinka voimattomia me silloin olemme.

Snellman julkaisi esikoisteoksensa Sonja O. kävi täällä 80-luvun alussa. Teos oli hyökkäys miehen ja naisen välistä raja-aitaa vastaan. Se liittyi muiden naiskirjailijoiden, jotka jo aiemmin olivat tuoneet toista sukupuolta esiin, rintamaan. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, elämme 2000-luvulla, niin kutsutussa sivistysvaltiossa, ja silti, Snellmanin teoksesta välittyy edelleen sama viesti: herätkää, aikuiset, miehet ja naiset, lapselliset ja lapsettomat. Herätkää.

Alkaessani lukea kirjaa, en tiennyt, mitä odottaa. Viimeisellä sivulla olin sanaton. Teos on havahduttava kuvaus todellisuudesta, sillä Snellman tietää, mistä kirjoittaa. Lukekaa kirja, erityisesti te, joilla on jo on tai jotka joskus harkitsette hankkivanne omia lapsia.

Sillä se on sen arvoista.