Raja

Gran Canaria yllätti monella tavalla. Kaikesta päätellen siitä, kun olen viimeksi käynyt saarella, on kulunut jo jonkin aikaa (enemmän kuin vuosi), sillä moni asia oli muuttunut.

Ensinnäkin homot ja sateenkaarikansa noin yleensäkin. Käsittelen ne tässä aluksi, niin saan ne sitten alta pois, pakollinen homokiintiö on täytetty. Mutta siis: Jo ensimmäisenä päivänä bongasin homobaarin ja -saunan mainokset. Seuraavina päivinä sateenkaaria vilahteli siellä täällä. Kesti vähän aikaa ennen kuin silmäni avautuivat, sillä aluksi en ollut kiinnittänyt symboleihin sen kummemmin huomiota. Pian aloin huomata miehiä kahdestaan, neljästään tai isommissa porukoissa. Ja millaisia miehiä: anteeksi sortumiseni stereotypioihin, mutta jokainen näistä miehistä oli helvetin hyvännäköinen, tyypillinen homo, tyylikkäissä vaatteissaan ja muodikkaassa kampauksessaan. Sitten olivat vielä ne katseet, joista ei tarvinne kertoa enempää, sillä ne katseet kertoivat kaiken. Saari taitaa olla varsinainen homoturistien luvattu maa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa. Yllätyin vain. Tästä seurauksena loin ulos lähtiessäni muutaman ylimääräisen vilkaisun peiliin. Ja ehkä vaihdoin vaatteitakin muutamaan kertaan, ennen kuin olin valmis lähtemään käymään kaupassa.

Liikennekulttuuri löi minut, Tottuneen Turistin, Kokeneen Kanariansaarten Kiertäjän, ällikällä. Jos olin edes aikeissa lähestyä suojatietä, autot seisahtuivat kuin seinään. Muuten tosin ajeltiinkin niin, että matkapahoinvointinen suomalainen alkoi taksissa tai bussissa hapuilla oksennuspussia. Hätävilkkuparkkeeraus oli säilynyt entisellään.

Suomen kieleltä ei voinut välttyä. Ei vain voinut. Suomalaisia oli joka puolella, minne vain katsoi. Eikä tarvinnut edes katsoa, riitti, kun kuunteli. Suomalaisten lisäksi rakasta kieltämme ovat alkaneet ahkerasti viljellä paikalliset, etenkin ravintoloitsijat. Terve terve suomipoika, hyva ruoka, tassa poyta nelja persoona. Mita drinkki familia? Hiviä. Tarjouksia, kuten eräskin kauppa mainosti. Ongelmana vain on se, että aina ei puhutakaan samaa kieltä, vaikka näennäisesti siltä vaikuttaisikin. Eräänä iltana jouduimme ravintolassa hetken ajan miettimään, mitä giusa tarkoitti. Asiayhteydestä loppuen lopuksi sitten selvisi, että kyseessä oli suomen kielen sana kypsä. Minä luotin englantiin asiointikielenä, mutta ei sekään aivan ongelmatonta ollut. Välillä tuntui jopa siltä, että suomen kielellä asioiminen oli yksinkertaisinta. Onko suomesta tullut kanariansaarten virallinen kieli? Kauanko menee siihen, kun katujen nimetkin ovat suomeksi? Nyt löytyivät jo ainakin kadut Helsinki ja Finlandia.

Sitä ja seuraavaa lomaa odotellessa.

Seison liikennevaloissa ja odotan valon vaihtumista vihreäksi. Vilkaisen kelloani, sitten oikealle ja vasemmalle. Lapsia ei näy, voin siis turvallisin mielin ylittää kadun, vaikka punainen valo vielä palaakin. Hetken päästä tunnen syyllisyyttä; kysehän on periaatteesta.

Mistä periaatteesta sitten loppuen lopuksi onkaan kyse? Poikkeus tuntuu muodostavan säännön. Kyse on siis siitä, mikä oikeuttaa teon milläkin kertaa.

Perheen äiti on kuollut ja isä on vakavasti sairas, eikä voi käydä töissä. Toimeentulotuen saamisen kanssa on ongelmia, eikä se edes tahdo riittää elämiseen. Perheen ainut lapsi on nuori poika. Poika joutuu jatkuvasti huolehtimaan isästään ja siitä, miten he tulevat joka päivä toimeen. Pojan mieltä painavat huolet näkyvät koulumenestyksessä, ja opettajat moittivat poikaa laiskuudesta. Kaveripiiri pienenee koko ajan. Aina silloin tällöin poika varastaa ruokaa kaupasta ja lääkkeitä apteekista.

Samaan aikaan rikas naisihminen nousee kalliista autostaan ja kävelee kauppaan. Nainen vaeltelee pitkin kaupan käytäviä ostoskärryjensä kanssa ja tekee kalliita ostoksia. Aina välillä nainen sujauttaa milloin mitäkin taskuunsa tai käsilaukkuunsa. Yleensä kukaan ei huomaa, mutta silloin kun nainen sattuu jäämään kiinni, hänen miehensä maksaa toiselle osapuolelle huimat korvaukset, eikä asiaa viedä eteenpäin. Ja niin nainen jatkaa näpistelyään.

Ajan mentaliteetti tuntuu olevan, että mitä tahansa voi tehdä, kunhan kukaan ei näe, kunhan ei jää kiinni. Kulttuurianarkismiin keskittyneen Extaasi-ryhmän keskeisenä periaatteena oli, että kaikki on mahdollista, yksilöä rajoittavia sääntöjä ei ole. Jos joku varasti kommuunin vuokrarahat, asiaan ei reagoitu mitenkään, sillä eihän mikään sääntö kieltänyt tekemästä niin. Tämä kuulostanee kenestä tahansa jo ylilyönniltä.

Päivittäin oppilaiden reppuihin tarttuu koulun tarpeistoa, työntekijöiden laukkuihin toimistojen tavaroita, hotellivieraiden mukaan hotellin omaisuutta. Eihän kukaan huomaa, jos minä nyt tämän kerran otan. Mutta kun kerta toistuu ja useampi ajattelee samalla lailla, niin kasassa onkin jo melkoinen määrä kyniä, pyyhkeitä tai nitojia.

Kyse on siis vain siitä, mihin kukin vetää oman rajansa. Mitä hyväksyy itseltään ja mitä muilta. Kenen mielestä poika teki väärin varastaessaan, kenen mielestä rikkaan naisen teko oli enemmän väärä. Onko enemmän väärin ylittää katu punaisen valon palaessa, jos lapsia on näkemässä?

Mihin sinä vedät rajan?

Mitä sinä kirjoitat, se kysyi. Se oli kömpinyt sängystä ylös, ja siinä se nyt seisoi, olohuoneen oven suussa ja katseli minua kysyvänä. Se oli kietonut peiton ympärilleen. Opiskelujuttuja minä vain, minä vastasin. Anteeksi, en halunnut häiritä, se sanoi ja hymyili. Minä hymyilin sille takaisin.
– Et sinä häiritse.
Painoin koneen kannen alas, ja se pudotti peiton lattialle. Minä katselin sen vartaloa, joka oli minusta täydellinen. Tämän luodessaan luoja oli tehnyt hyvää työtä. Jokainen muoto oli kohdallaan. Kuljetin mielessäni kättäni pitkin niskan kaarta, olkapäitä, selkää. Hipaisin sametinpehmeitä poskipäitä ja tunsin lämmön kämmensyrjässäni. Hyvänolontunne virtasi lävitseni.

Miten tähän oli tultu, sitä en osannut sanoa, eikä osannut sekään. En ainakaan usko. Sillä yllätys se oli ollut meille molemmille. Kuinka olimme sillä lailla kohdanneet, päätyneet yhteen. Kaksi itsenäistä seikkailijaa. Mutta tässä me nyt olimme, minun olohuoneessani. Katsoimme toisiamme. Odotimme.

Haluatko sinä muuttaa tänne, minä kysyin mielessäni ja naurahdin ajatukselle.
Mille sinä naurat, se kysyi ja katsoi minua ihmetellen. En vastannut.

Otin kaukosäätimen käteeni ja panin musiikin soimaan. Massiivisista kaiuttimista velloivat ulos dramaattiset soinnut. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti alastonta vartaloa, jota hädin tuskin pystyin vastustamaan. Samalla napitin auki minulle liian ison valkoisen kauluspaidan nappeja. Kun tulin sen kohdalle, se riisui paidan, ja paita valahti lattialle, jalkoihini. Vartalomme painuivat yhteen, ja musiikin voimistuva ääni peitti alleen nautinnolliset huudot.