Raja

Hätkähdin tänään omia ajatuksiani.

Olimme äidin kanssa käymässä isoäidin luona. Äiti istui nahkaisessa nojatuolissa ja jutteli isoäidin kanssa. Välillä hän hymyili, välillä naurahti hieman. Auringonvalo siilautui sälekaihtimien välistä luoden kelmeän loisteensa äidin kasvoille. Ja silloin, sinä hetkenä, äiti näytti kauniilta.

Aiemmin olin tuntenut äitiä kohtaan kaikenlaisia tunteita. Varmasti yhtään liioittelematta olin käynyt läpi koko tunteiden skaalan ilosta säälin ja halveksunnan kautta vihaan. Silti tämä oli jotain uutta. En osannut sanoa, mitä tunsin äitiä kohtaan. Ehkä en mitään. Tunsin oloni jotenkin tyhjäksi. Saatoin vain katsoa häntä, ihailla salaa. Ihailla sitä, miten hän kaiken jälkeen jaksoi hehkua sillä lailla. Miten se hehku puski läpi iän ja väsymyksen merkkien.

Sitten tajusin, että sanonta ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan pitää tosiaan paikkansa. En rakastunut edellisen poikaystäväni ulkonäköön – ei sillä, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Mutta mitä enemmän häntä opin tuntemaan, sitä kauniimpi hän minusta oli. Sitä enemmän minä häntä rakastin. Ja niin aina aikaisemminkin.

Jos se, mitä olemme sisältä, tekee meistä kauniita, miksi sitten ulkonäkö on kuitenkin asia, jolla on väliä ja vieläpä niin paljon?

Se, miten tämä liittyy äitiin, on kysymys siitä, voivatko ajatukset myrkyttää kuvan siitä, millaisena jonkun ihmisen näemme. Nyt, kun vihdoin olen saanut kaikki asiani selvitettyä äidin kanssa, minulla ei enää ole syytä vihata häntä. Todellisuus näyttäytyy sellaisena kuin se on?

Toinen sanonta on, että rakkaus tekee sokeaksi. Niin varmasti on. Pienet epäkohdat jäävät varjoon, kun on jokin suurempi tekijä, jolla on väliä.

Mutta jos ei ole mahdollista tutustua ensin sisimpään, onko vain tyydyttävä ihastumaan ulkonäköön ja toivottava, että kakku ei ole vain päältä kaunis?

Kasvatustieteiden luennon aiheena oli eriyttäminen.

Pitkin luentoa luentosaliin valui opiskelijoita keskeyttäen luennoitsijan äänekkäällä mekastuksellaan. Kyseiset opiskelijat asettuivat paikoilleen ja hiljenivät. Kuitenkin luennon loppupuolella heille tarjoutui jälleen tilaisuus avata suunsa: heidän mielestään luennoitsija oli väärässä.

Luennoitsija oli esittänyt, että koska luokka koostuu erilaisista ja eritasoisista oppijoista, on hyödyllisempää oppijan kannalta, jos hän saa tarvittaessa käyttää apuvälineitä. Esimerkiksi, jos oppilaalle kertolaskut tuottavat suurta päänvaivaa ja estävät tehtäväkokonaisuuden tekemisen, on hyödyllisempää antaa oppilaan käyttää vaikkapa kertolaskutaulukkoa apuvälineenä. Näin hän pystyy suorittamaan laskukokonaisuuden ja mikä tärkeintä, oppii periaatteen.

Vastustajien mielestä tämä kuitenkin luo automaattisesti kiusaamistilanteen. Oppilaasta, joka joutuu käyttämään apuvälinettä opiskelussaan, tulee kiusattu. Parempi vaihtoehto heidän mielestään olisi joko pakottaa oppilas opettelemaan kertotaulu, silläkin uhalla, että oppilas ei sitä opi, eikä pysty osallistumaan opetukseen. Toinen vaihtoehto oli heidän mielestään siirtää oppilas erityisopetukseen.

Salissa nousi melkoinen keskustelu ja vastustajien niin kutsutut väittämät kumottiin täysin. Mietitäänpä vaikka tilannetta, jossa oppilas tarvitsee liikkumiseensa apuvälineen – kainalosauvat tai pyörätuolin. Oman kokemukseni perusteella näistä ei synny automaattisesti kiusaamistilannetta, vaan päinvastoin: kaikki haluavatkin kokeilla yhden kainalosauvoja tai pyörätuolia. Jos kiusaamistilanne syntyy tässä tai vastaavassa tilanteessa, on syy jossain muussa kuin apuvälineen käyttämisessä.

Luennon päätyttyä nämä vastustajat alkoivat marista siitä, että luento oli huono, eikä luennoitsija ollut kertonut heille, mitä eriyttämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Näinköhän?

Mietitäänpä: Ensinnäkin, jos opiskelijat olisivat tulleet luennolle ajoissa, kuten olisi oletusarvoista, he olisivat kuulleet myös luennon alun, jossa asia selitettiin. Eihän luennoitsija voi palata jatkuvasti alkuun, sillä silloin hän ei ehtisi käydä kaikkia tarpeellisia asioita läpi. Toiseksi, jos nämä opiskelijat olisivat opiskelijauransa aikana keskittyneet oppimaan taitoja, kuten kuuntelemista, he olisivat ymmärtäneet, että luennoitsija selitti hyvin monipuolisesti eriyttämisen käsitettä monista eri näkökulmista. Ja kun yksi opiskelijoista pyysi luennoitsijaa tiivistämään kahden tunnin luennon viiteen sanaan, luennoitsija antoi viisi teemaan liittyvää peruskäsitettä. Opiskelija oli kuitenkin tyytymätön: "Eikö se voinut muodostaa niistä vaikka lausetta!"

En malta olla jälleen toistamatta sitä, että minun mielestäni on hyödyllisempää oppia sellaisia taitoja, joilla on jotain relevanssia elettävän todellisuuden kanssa. Yhä kasvavassa määrin luokissa on erilaisia oppijoita, ja yleisin kysymys on miksi: Miksi me tehdään tätä? Miksi meidän täytyy osata tämä? Ja silloin opettajan on osattava perustella.

Onnea vain näiden opiskelijoiden opettajauralle ja heidän täysin homogeeniselle luokalleen!