Raja

Edellinen

Rakkautta vain

Viimeksi eilen illalla ja monena muuna iltana ystäväni on sanonut minulle: "Minä haluaisin rakastua." Minä olen hämmästyneenä kysynyt, eikö hän sitten ole koskaan rakastunut. Ja hän on vastannut, että ei, hän ei ole koskaan rakastunut, vain ihastunut. Minusta ajatus tuntuu kummalliselta. Ystäväni on kuitenkin minua vanhempi, ja minäkin olen ehtinyt rakastua jo kahdesti. Voisiko olla niin, että meistä toiset ovat alttiimpia rakastumiselle kuin toiset? Onko meillä helposti rakastuvilla jonkinlainen pakkomielle saavuttaa rakastumisen tunne?

Tällä viikolla koin rakastumisen tunteen jälleen, mutta tällä kertaa se jäi lyhytaikaiseksi. Yhtenä päivänä olin täysin rakastunut. Seuraavana päivänä rakkauteni alkoi jo hiipua.

Olin rakastunut johonkin sellaiseen, jonka olin tuntenut vasta vähän aikaa, mutta joka oli ollut siinä, aivan ulottuvillani niin kauan.

Olin rakastunut Tampereeseen; sen tuoksuun aamulla, siihen, miten se toivotti minut kerta toisensa jälkeen. Ja vaikka aina välillä hylkäsinkin sen jonkin paremman toivossa, se odotti minua avosylin jokaisen eroni jälkeen.

Miksi minä sitten aina hylkäsin Tampereen? Siitä en voinut olla varma, mutta tuona aamuna, kun huomasin rakkauteni jälleen horjuvan, satoi vettä taivaan täydeltä. Olinko minä hylkäämässä Tampereen vain siksi, että se ei joka aamu herättänyt minua kauniilla auringonpaisteella ja lämmöllä? En voinut olla miettimättä: olinko valmis hylkäämään rakkauteni ensimmäisen sadekuuron sattuessa?

Myöhemmin sade loppui, ja taivas kirkastui. Mieleeni hiipi kysymys: olinko tehnyt liian hätäisen päätöksen?

Rakastumiseen liittyy myös väistämättä kysymys rakkauden loppumisesta. Miten entisten rakkauden kohteiden kanssa on tarkoitus elää? Ja entä, jos heitä rakastaa edelleen, eron jälkeenkin? Voiko rakastamansa ihmisen kanssa olla vain ystävä?


L-O-M-A

Myös Ranneliikkeen toinen (tuleva) äidinkielenopettaja kuittaa lukuvuoden loppuneeksi.

Vaikka koulu olikin aika kamala, jäi tuosta ajasta kuitenkin kiva mieli. Kyllä minä ehkä saattaisin sinne mennä vielä uudestaankin. Etenkin, kun antoivat vielä läksiäislahjankin.

Mutta nyt, loman viettoon!


Huh, mikä viikko!

Olen nyt ollut reilun viikon lukion ja peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Työ on ollut yhtä piinaa, mikä on saanut minut ajoittain kysymään itseltäni, haluanko todella tehdä tätä työkseni. Opiskelenko monta vuotta vain joutuakseni katselemaan opiskeluhaluttomia kakaroita, jotka juoksentelevat ympäri luokkaa, eivätkä edes vaivaudu tuomaan kirjoja tunnille.

Ainoat kysymykset, joihin olen suurella asiantuntemuksellani joutunut vastaamaan, ovat olleet seuraavanlaisia:
– Milloin päästään kotiin?
– Oot sä homo?
– Joks lähetään syömään?

Mitä tässä enää voi sanoa. Parempi, kun ei sano mitään, etteivät vihaiset vanhemmat ala soitella perään.


Kaikille teille

Minä en ymmärrä autoista mitään. Tai no ymmärrän sen verran, että niissä on neljä pyörää, ohjauspyörä (kutsuttaneen myös ratiksi), vaihdekeppi ja polkimet (3 kappaletta). Sanon tämän siksi, jotta minulle annettaisiin anteeksi rajoittunut käsitykseni autoista, kun kirjoitan seuraavaa:

Minusta nimittäin autoilla ja parisuhteella on paljonkin yhteistä.

Ensinnäkin, sen oikean löytäminen voi viedä aikaa, oli kyse sitten autosta tai kumppanista. Monet käyvät läpi erilaisia ilmoituksia lehdissä, internetissä, ja jotkut jaksavat käydä kyselemässä jopa paikan päällä. Toisinaan hyvistä yksilöistä saattaa kuulla tuttavalta tai tuttavan tuttavalta.

Sitten, kun useampi Sen oikean paikkaa tavoitteleva ehdokas on löytynyt, tehdään vertailuja. Vertaillaan hintaa, ajokilometrejä, sisustusta, kuntoa ja tiedustellaan lisävarusteita. Usein halutaan päästä myös koeajolle. Lisävarusteisiin kannattaakin perehtyä kunnolla, että tietää sitten, mitä kaupassa tulee mukana – ylimääräinen pyörä, lastenistuin, karvanopat? Entisistä omistajista ei kannata kysellä liikoja.

Ajokilometrien suhteen kannattaa olla tarkkana: Sopiva määrä kilometrejä kertoo onnistuneesta sisäänajosta; pikkuviat ja lastentaudit ovat jo löytyneet jos ovat löytyäkseen. Liika on kuitenkin liikaa, tässäkin asiassa. Ei kannata hankkia sellaista, joka on jo nähnyt parhaat päivänsä. Sama pätee vuosimalliin: vanhempiin malleihin ei enää tahdo saada varaosia, sillä niiden paikka on museossa tai rauhaisilla mökkiteillä, ei siis suurilla eikä pienillä valtateillä. Ja kukapa haluaisi olla aina rassailemassa kulkuvälineen konepellin alusta, etenkin kun savu nousee jo lyhyen koeajon jälkeen.

Sitten kun vihdoin ja viimein oikea on löytynyt, laaditaan kauppakirja, sopimus omistusoikeuden siirtymisestä. Kyseessä ei ole mikä tahansa hetki, vaan kauniin ystävyyden alku, ikimuistoinen hetki. Nimet papereihin ja se, jota olet niin kauan etsinyt, on nyt sinun.

Uudella omistuksella pitää tietysti heti päästä ajelulle. Täytyyhän sitä esitellä kylällä, tuprauttaa pakokaasut naapurin naamalle ja käydä pyörähtämässä sukulaisissakin. Alussa kaasupoljinta rääkkää niin, että kierrosmittari heittää kuperkeikkaa, mutta moottorin käyntiääni on kaunis.

Jossain vaiheessa uutuudenhuuma katoaa, maanteillä hurvittelu muuttuu tasaiseksi kaupunkiajoksi. Kulutus on suurempi, takapenkille on ilmestynyt kaksi lastenistuinta lisää, karvanopat ovat kadonneet, samoin wunderbaum, ja takakontti on täynnä ruokakasseja tai vessapaperia (edullisissa perhepakkauksissa!).

Siinä kohtaa yrittää vaihtaa vaihdetta peruutusvaihteelle, mutta huomaa, että se on liian myöhäistä. Vaihdekeppi on jumittunut elämän kolmosvaihteelle. Edes jarrun painaminen ei auta. Jossain vaiheessa joku vetää käsijarrun päälle ja siinä se sitten on, viimeinen suora.

Tätä ennen jotkut tosin vaihtavat auton uuteen tai sitten Harrikkaan. Se on luultavasti ainut keino välttyä viimeisen suoran painajaiselta, ellei sitten satu olemaan taitava mekaanikko.

Mutta siis kuten sanoin, parisuhteilla ja autoilla on hyvin paljon yhteistä. Kannattaa muistaa, että jokainen auto menettää arvoansa vuosi vuodelta, mutta sellainen auto, jolla on tunnearvoa ja jonkinlainen henkilökohtainen side omistajaansa, vain kasvattaa arvoansa.

Turvallista matkaa elämän valtateille!


Ihmisen kokoinen asia

Minä haluaisin. Haluaisin, että asiat olisivat toisin. Haluaisin. Niin, minä haluaisin.

Haluaisin, että olisi ihmisen kokoisia asioita. Niin kuin esimerkiksi ennen oli kadunkulmissa pieniä kauppoja, joissa asiakkaat ja kauppias tunsivat toisensa. Tuotteet eivät välttämättä olleet halvimpia, eikä valikoima laajin, mutta jokainen asiakas saattoi tuntea itsensä tervetulleeksi, tärkeäksi, ihmiseksi. Siinä ostosten lomassa saattoi vaihtaa kuulumiset, ja kauppaan saattoi piipahtaa ihan vain kuulumistenkin takia. Mutta ei nykyisissä marketeissa. Niissä on kiire. Niin kuin kaikilla tuntuu nykyään olevan. Markettien myyjillä ei ole minkäänlaista suhdetta asiakkaaseen tai kauppaan, paitsi työsuhde.

Kävin tänään kotikaupunkini pienessä kukkakaupassa, joka on toiminut niin kauan kuin jaksan muistaa. Astuessani sisään aistin lämpimän tunnelman, joka tilassa vallitsi. Kauppa oli kuin pieni koti, siinä oli palanen omistajaansa. Omistaja tervehdi minua ystävällisesti hymyillen. Pohdin, josko hän tunnisti minut, sillä olin käynyt kaupassa useasti vanhempieni kanssa, viime aikoina tosin hieman harvemmin. Sanoin hieman arastellen haluavani ostaa mummolle kukan. Omistaja hymyili jälleen ja sanoi, että sinun mummosi pitää ruusupekonioista. Sellaisia hän on ostanut joka kevät tähän aikaan, jo silloin kun sinun ukkisi eli. Sanoin ottavani sellaisia. Myyjä paketoi kukat ja antoi vielä alennnuksenkin. Missä tällaiseen palveluun enää törmää? Kuinka monessa kaupassa kauppiaaseen syntyy side, joka kestää usean sukupolven ajan?

Minusta tuntuu, että maailmassamme asioiden mittakaava on muuttunut kummalliseksi. Tärkeät asiat ovat jääneet syrjään, ja monet turhat asiat ovat vallanneet meidät. Mutta mitä me voisimme tehdä esimerksiksi saadaksemme nuo kaupat takaisin tai edes pelastaaksemme ne, jotka vielä ovat olemassa?


Piiri pieni pyörii

Ex-poikaystäväni ja minä olimme seurustelleet saman pojan kanssa peräkkäin. Ilmeisesti poika jätti exäni minun takiani.

Eilen sain tietää, että poika, jonka kanssa kävin kesällä treffeillä ja josta tuli sittemmin ystäväni, tunsi exäni jo pidemmältä ajalta ja olivat puhuneetkin minusta keskenään, minun tietämättäni tietenkin.

Molemmat näistä taas tuntevat pojan, joka oli viikonloppuna luonani ja joka taas olisi halunnut seurustella kanssani.

Onko nyt niin, että kaikki tuntevat kaikki ja jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun? Jos näin on, niin pienet on piirit.


Isojen poikien kerho

Minusta jotenkin tuntuu, että olen elämässäni siirtynyt jotenkin uuteen vaiheeseen. Ystäväni nimitti tätä ikäkriisiksi. Ehkä se onkin sitä, en tiedä. Kuitenkin, tosiasia on, että suhtaudun asioihn ihan eri tavalla nykyään. Mutta vaikka paljon onkin muuttunut, yritän olla paljastamatta sitä muutosta kenellekään, sillä pelkään sitä, mitä siitä seuraa. Yritän piiloutua vanhan elämäni taakse, ikään kuin pukisin vanhat vaatteeni uusien päälle. Jos oikein tarkasti katsoo, saattaa silti nähdä pilkahduksen uutta vanhan alla.

Minä nimitän tätä uutta vaihetta Isojen poikien klubiksi. Enkä tarkoita sillä sitä, että olisin jotenkin lihonut tai kasvanut fyysisesti johonkin suuntaan. Kasvanut minä kuitenkin olen, henkisesti. Tajusin sen jutellessani yhden ystävän kanssa. Se vain pulpahti suustani, ja siinä se oli. Isojen poikien klubissa on säännöt, ja ne säännöt ovat perintöä sukupolvelta toiselle. Isät siirtävät ne pojilleen, pojat omille lapsilleen ja niin edelleen. Perinne jatkuu.

Ikäkriisin puolesta tosin puhuvat muutamat asiat. Ensinnäkin se, että minua nuoremmat tuntuvat todella nuorilta. Ja kun sanon todella paljon, myös tarkoitan sitä. Siitä huolimatta tarve näyttää noiden nuorten silmissä hyvältä kasvaa koko ajan. Olisiko kuitenkin niin, että nuo nuoremmat ovatkin vain päiväunien kohde, eivät enää todellinen kiinnostuksen kohde. Kiinnostus suuntautuukin nykyään vanhempiin miehiin, potentiaalisiin elämänkumppaneihin? Hitto vie, eihän tämän pitäisi tapahtua vielä! Minusta alkaa tuntua, että käyn läpi jokaisen ikäkriisin kymmenen vuotta etuajassa.

Mutta rohkein mielin eteenpäin: seikkailu alkakoon!


Tuhannen ja viidensadan minuutin tarinoita

Etäsuhteet ovat haastavia. Erityisen kovalle koetukselle ne laittavat pankkitilin; tilipussista lohkeaa melkoinen lovi puhelinlaskuista ja matkakuluista selviämiseen.

On tietenkin selvää, että kun asuu kaukana, asiat on jaettava toisen kanssa eri tavalla kuin jos asuisi edes sitten samassa kaupungissa.

Mutta en minä valita. Oikeastaan matkustan pohjoiseen ihan mielelläni täältä etelän loskasta ja synkkyydestä. Puhelimessa puhun muutenkin paljon. Ehkä ongelma on vain se, että aina ei ole jotain sanottavaa, ja minä en voi sietää hiljaisia hetkiä, vaikka voisihan se jonkun mielestä olla mukavaa vain kuunnella toisen hengitystäkin. Niin sitten kun toinen on vähemmän puhelias, ja jos itse ei jaksa koko ajan puhua, niitä hiljaisia hetkiä tulee väkisinkin.

Olen myös huomannut, että puhelujen lopettaminen on yllättävän vaikeaa. Silloin, kun huomaa, että ei enää keksi mitään puhuttavaa ja pitäisi lopettaa, sitä haluaakin vain venyttää puhelua. Ehkä se johtuu siitä, että puhelimessa puhuessa tuntuu kuin toinen olisi hetken ajan hieman lähempänä. Uusi, 1500 minuutin ja 1500 tekstiviestin liittymäni sallii kyllä melkoisten maratonpuheluiden soittamisen, mutta rajansa kai puhelujen pituuksillakin. Siitä hetkestä, kun molemmat ovat hiljaa, eikä kumpikaan uskalla sanoa mitään lopetukseksi, on vain tullut kovin kiusallinen.

Todistakaa, että tämä ei ole vain minun ongelmani. Tai auttakaa edes ratkaisemaan se: miten lopettaa puhelu oikealla tavalla?


Aikaa

Ennen aikaa oli aina liian vähän. Sen jälkeen, kun aloin seurustella, huomasin, että yhtäkkiä minulla onkin paljon enemmän aikaa. Enemmän aikaa ystäville ja kavereille. Aikaa kotitöille, salilla käymiseen, shoppailuun ja jopa opiskeluun. Työtkin tuntuvat hoituvan siinä sivussa kuin leikiten. Miten tämä oikein on mahdollista? Käytinkö minä tosiaan ennen näin paljon aikaa sen oikean etsimiseen, asioista stressaamiseen ja elämän murehtimiseen?

Yleensä huomaa omistaneensa jotain viimeistään silloin, kun menettää sen. Luulin vuosi sitten, että minulla oli kaikkea. Luulin, että olin rakastunut. Luulin tuntevani toisen. Luulin pystyväni luottamaan. Luulin, että se kestää. Ja kaikessa siinä olin niin väärässä, sillä vasta nyt, kun minulla nyt on se kaikki, huomaan, että aiemmin minulla ei ole sitä ollut.

"Olen väsynyt olemaan vahva / ja pidättämään aina henkeäni / kuin kottaraista häkissä." Siltä minusta on tuntunut pitkään. Mutta nyt, nyt minun ei enää tarvitse pidättää henkeäni. "Tahdon avata häkin ja antaa unien tulla / ja päästää linnun räystäälle kävelemään / ja juomaan sadevettä." Nyt unet saavat tulla, häkin ovi on auki. Ja millaiset unet, sitä ei voi sanoiksi pukea. Kaikenlaiset kauniit unet minä haluaisin kutoa peitoksi sinun kietoutua.

Vaikka talvesta ei ole tietoakaan ja ulkona on mustaa, minun sisälläni on kaunista. "Ei yksi pääsky kesää tee / ei yksi kesä elämää sydämeen / ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen / Se pääsky toi kesän eteiseen / se antoi rauhan sydämeen / ja lehahti sitten siivilleen / ja syttyi liekkiin ikuiseen / ja se loistaa, minne ikinä meen." Pääsky toi rauhan minun sydämeeni, ja kesä, se odottaa eteisessä.

(Lainaukset: ensimmäinen Eeva-Liisa Mannerin runosta Olen väsynyt olemaan vahva, toinen Kaija Koon kappaleesta Ei yksi pääsky kesää tee.)


Ihmisten edessä

Olen niin onnellinen. Jotain ihaninta, romanttisinta ja kauneinta minun elämässäni tähän mennessä tapahtui toissapäivänä. Enkä osaa muuta kuin hymyillä.

Joskus kaksi palaa vain sopii yhteen, täydentävät toisensa.

Voi ei, olenkohan minä rakastumassa?

Edellinen