Viimeksi eilen illalla ja monena muuna iltana ystäväni on sanonut minulle: "Minä haluaisin rakastua." Minä olen hämmästyneenä kysynyt, eikö hän sitten ole koskaan rakastunut. Ja hän on vastannut, että ei, hän ei ole koskaan rakastunut, vain ihastunut. Minusta ajatus tuntuu kummalliselta. Ystäväni on kuitenkin minua vanhempi, ja minäkin olen ehtinyt rakastua jo kahdesti. Voisiko olla niin, että meistä toiset ovat alttiimpia rakastumiselle kuin toiset? Onko meillä helposti rakastuvilla jonkinlainen pakkomielle saavuttaa rakastumisen tunne?
Tällä viikolla koin rakastumisen tunteen jälleen, mutta tällä kertaa se jäi lyhytaikaiseksi. Yhtenä päivänä olin täysin rakastunut. Seuraavana päivänä rakkauteni alkoi jo hiipua.
Olin rakastunut johonkin sellaiseen, jonka olin tuntenut vasta vähän aikaa, mutta joka oli ollut siinä, aivan ulottuvillani niin kauan.
Olin rakastunut Tampereeseen; sen tuoksuun aamulla, siihen, miten se toivotti minut kerta toisensa jälkeen. Ja vaikka aina välillä hylkäsinkin sen jonkin paremman toivossa, se odotti minua avosylin jokaisen eroni jälkeen.
Miksi minä sitten aina hylkäsin Tampereen? Siitä en voinut olla varma, mutta tuona aamuna, kun huomasin rakkauteni jälleen horjuvan, satoi vettä taivaan täydeltä. Olinko minä hylkäämässä Tampereen vain siksi, että se ei joka aamu herättänyt minua kauniilla auringonpaisteella ja lämmöllä? En voinut olla miettimättä: olinko valmis hylkäämään rakkauteni ensimmäisen sadekuuron sattuessa?
Myöhemmin sade loppui, ja taivas kirkastui. Mieleeni hiipi kysymys: olinko tehnyt liian hätäisen päätöksen?
Rakastumiseen liittyy myös väistämättä kysymys rakkauden loppumisesta. Miten entisten rakkauden kohteiden kanssa on tarkoitus elää? Ja entä, jos heitä rakastaa edelleen, eron jälkeenkin? Voiko rakastamansa ihmisen kanssa olla vain ystävä?