Raja

Ennen aikaa oli aina liian vähän. Sen jälkeen, kun aloin seurustella, huomasin, että yhtäkkiä minulla onkin paljon enemmän aikaa. Enemmän aikaa ystäville ja kavereille. Aikaa kotitöille, salilla käymiseen, shoppailuun ja jopa opiskeluun. Työtkin tuntuvat hoituvan siinä sivussa kuin leikiten. Miten tämä oikein on mahdollista? Käytinkö minä tosiaan ennen näin paljon aikaa sen oikean etsimiseen, asioista stressaamiseen ja elämän murehtimiseen?

Yleensä huomaa omistaneensa jotain viimeistään silloin, kun menettää sen. Luulin vuosi sitten, että minulla oli kaikkea. Luulin, että olin rakastunut. Luulin tuntevani toisen. Luulin pystyväni luottamaan. Luulin, että se kestää. Ja kaikessa siinä olin niin väärässä, sillä vasta nyt, kun minulla nyt on se kaikki, huomaan, että aiemmin minulla ei ole sitä ollut.

"Olen väsynyt olemaan vahva / ja pidättämään aina henkeäni / kuin kottaraista häkissä." Siltä minusta on tuntunut pitkään. Mutta nyt, nyt minun ei enää tarvitse pidättää henkeäni. "Tahdon avata häkin ja antaa unien tulla / ja päästää linnun räystäälle kävelemään / ja juomaan sadevettä." Nyt unet saavat tulla, häkin ovi on auki. Ja millaiset unet, sitä ei voi sanoiksi pukea. Kaikenlaiset kauniit unet minä haluaisin kutoa peitoksi sinun kietoutua.

Vaikka talvesta ei ole tietoakaan ja ulkona on mustaa, minun sisälläni on kaunista. "Ei yksi pääsky kesää tee / ei yksi kesä elämää sydämeen / ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen / Se pääsky toi kesän eteiseen / se antoi rauhan sydämeen / ja lehahti sitten siivilleen / ja syttyi liekkiin ikuiseen / ja se loistaa, minne ikinä meen." Pääsky toi rauhan minun sydämeeni, ja kesä, se odottaa eteisessä.

(Lainaukset: ensimmäinen Eeva-Liisa Mannerin runosta Olen väsynyt olemaan vahva, toinen Kaija Koon kappaleesta Ei yksi pääsky kesää tee.)

Olen niin onnellinen. Jotain ihaninta, romanttisinta ja kauneinta minun elämässäni tähän mennessä tapahtui toissapäivänä. Enkä osaa muuta kuin hymyillä.

Joskus kaksi palaa vain sopii yhteen, täydentävät toisensa.

Voi ei, olenkohan minä rakastumassa?

Olipa kerran onnellinen mies ja onnellinen nainen. Mies ja nainen olivat pitkään halunneet lasta. Tekotapa miellytti molempia, ja epäonnistuneita yrityksiä oli takana lukemattomia. Eräänä syksyisenä yönä, kun ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät makuuhuoneen verhojen takana, viimein tärppäsi. Pian nainen jo odotti lasta.

Eikä mennyt kauaakaan, siis yhtään normaalia pidempään, kun mies jo piti sairaalan sängyllä makaavaa vaimoaan kädestä, kun tämä kiljui synnytystuskissaan. Mies sai pian vauvan käsivarsilleen, mutta kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hänen vaimonsa oli menehtynyt synnytyksessä.

Poika varttui isänsä rinnalla yrittäen täyttää kaikki tämän odotukset, sillä poika oli ainut, mitä isällä oli. Niin myös isä oli ainut, mitä pojalla oli. Isä ei kasvattanut poikaansa rakkaudella, vaan voimalla. Hänen rakkautensa oli kuollut vaimon mukana, eikä hän osannut sitä enää uudelleen löytää.

Eräänä päivänä, sattumalta tai kohtalon oikusta, poika löysi elämänsä miehen. Hän oli siitä suunnattoman onnellinen ja halusi heti kertoa isälleen. Isä löi poikaa kovaa ja sanoi, että pojan olisi pyydettävä häneltä anteeksi. Itkien poika sopersi hiljaa anteeksipyyntönsä.

Kului vuosia, ja isä sairastui vakavasti. Pian hän oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt nousemaan sängystä. Mutta poika palveli isäänsä uskollisesti, eihän hänellä ollut muuta elämääkään. Isän vointi huononi päivä päivältä, ja yhtenä iltana, kun poika istui isän sängyn vieressä, isä kuiskasi: "Poika, minä rakastan sinua ja haluan, että olet onnellinen." Sen sanottuaan isä sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää. Hiljaa hiljenivät sydämen lyönnit.

* * *

Ei ole pitkä aika siitä, kun olisin ollut valmis toivottamaan kaikki miehet hornan tuuttiin. Epäonnistuneita yrityksiä ja mönkään menneitä suhdeviritelmiä oli takana liikaa. Mutta silloin se tapahtui.

Nyt olen matkustamassa yli viisisataa kilometriä ensitreffeille. Ensitreffit unelmiensa miehen kanssa pohjoisen taivaan alla, suudelma valkean maan keskellä lumihiutaleiden leijaillessa taivaalta – voiko jotain romanttisempaa olla? Ehkä voi, mutta tämäkin on sinänsä jo ihmeellistä.

Vieläkin ihmeellisempää on se, että molemmat ovat satuttaneet itsensä saman ihmisen takia. Kuinkahan monen ihmisen luottamuksen ihmisiin ja uskon rakkauteen tuo ihminen onnistuu vielä tappamaan – en edes halua tietää. Mutta ehkä samalla tavalla särkyneet osaavat korjata toisensa, tulla yhdessä ehjiksi.

* * *

Ja jos jäit miettimään, mitä tapahtui tarinan pojalle, niin kerron sen sinulle: Isänsä kuoltua poika lähti etsimään unelmiensa miestä. Hän kulki paikasta toiseen, etsi ja etsi. Lopulta hän oli jo valmis luopumaan toivosta, mutta silloin se tapahtui. Hän löysi miehen, he syleilivät toisiaan lämpimästi ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Nouse yhä uudelleen vuorelle, valloita se joka päivä. Kokeile siipiäsi uudelleen ja uudelleen, kyllä ne joskus ottavat tuulta alleen. Älä koskaan lakkaa uskomasta.