Raja

Viime viikolla ystäväni kertoi minulle olevansa palavasti rakastunut. Olin onnellinen hänen puolestaan, sillä ennen tätä rakkauden kohdetta hän oli käynyt läpi paljon huonoja tapauksia. Joskaan ne eivät olleet huonoja silloin. Jokainen heistä oli toinen toistaan ihanampi, seksikkäämpi, suloisempi ja rakastettavampi – aina siihen asti, kunnes ystäväni huomasi, ettei jutusta tulekaan mitään. Siinä vaiheessa ne muuttuivat aina kusipäiksi. Ihan jokainen.

Tänään puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Kyselin kuulumisia ja tietenkin uteliaisuuttani kyselin myös hänen parisuhteestaan. Hän selitti jutun olevan ohi, mutta ei hätää: uusi ehdokas oli jo kiikarissa.

Noin vain. Eilen vakava seurustelusuhde, tänään kuin eilinen sanomalehti: luettu ja koettu. Päätynyt luultavasti roskikseen tai kukkien kääreeksi. Tärkeimmät pääkohdat tallentuneet jonnekin muistin sopukoihin.

Ihan kuin uudet suhteetkin alkaisivat yhtä helposti, kuin lehti tipahtaa joka aamu postiluukusta sisään. Ei enää pitkäveteisiä tutustumiskausia, suoraan vain asiaan. Matti. Mikko. Perustetaan perhe. Perustetaan vain. Millaiset tapetit sinä haluaisit olohuoneeseen?

Onko nyt niin, että olemme siirtyneet lyhyiden suhteiden aikakauteen?

Sillä muutenkin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin. Alkuhuuma, tasainen arki, kyllästyminen ja suhteen loppu koittavat entistä aikaisemmin. Parhaimmillaan kaikki on ohi viikossa.

Onko nykypäivän hektisyys tarttunut jo parisuhteisiinkin?

* * *

Katselin tänään exän minulle ostamaa Iittalan Kivi-lyhtyä. Sellaista merensinistä. Tai merensininen se oli joskus ollut. Nyt se oli tummunut liekkien jäljiltä yhtä sameaksi, kuin kaikki muutkin. Mutta joskus, joskus se oli ollut kirkkaan sininen, merensininen, kirkkaampi kuin mikään muista sen rinnalla seisovista lyhdyistä.

Kävikö näin meidän suhteellemmekin. Haalistuiko sekin vain pikku hiljaa laimeaksi arjeksi? Katosiko siitä kaikki hohto? Vai oliko se alunperinkin vain uutuudenhohtoa?

Voisin pestä ja kiillottaa sen. Sitten se olisi taas kuin uusi. Mutta mitä se auttaisi? Joskus pitää tietää, milloin antaa periksi. Enhän minä sitä voi vain ikuisuuksiin yksikseni kiillotella ja toivoa, että se pysyisi kirkkaana, vaikka liekit sitä miten nuolisivat. Ei, siihen olisi tarvittu kaksi.

Aika kultaa muistot ja tummuttaa kynttilälyhdyt.

Kaverit ovat aina kavereita. Ystävistä voi tulla kavereita ja kavereista ystäviä. Jokainen varmasti vetää rajan ystävän ja kaverin välillä eri tavalla, ja toisilla se raja tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Mikä sitten erottaa ystävän kaverista?

Minä olen aina piirtänyt kuvitteellisen kehän itseni ympärille. Keskellä olen minä, sitten tulee ystävien kehä, sitten kavereiden kehä, ja lopuksi tulevat tutut ja tuntemattomat.

Jouduin tänään odottelemaan kaupungilla ja aikani kuluksi seurasin ohimeneviä ihmisiä. Panin merkille, että kaikki, jotka liikkuivat kaksin, erottuivat selvästi muusta ihmismassasta. Vaikka nuo kaksi olisivat kulkeneet reilunkin välimatkan päässä toisistaan, pystyi helposti sanomaan, kuka oli kenenkin kanssa liikkeellä, sillä jokainen heistä oli merkitty.

Tämä-on-minun-pysy-poissa-merkki on ja pysyy. Ja kukapa ei pitäisi kiinni omastaan? Sillä juuri varatut miehet tuntuvat nykyään olevan haluttua tavaraa. Omastaan tarkat omistajat pyrkivät myös tekemään kaikkensa hätistääkseen heidän omistusoikeuttaan uhkaavat tekijät mahdollisimman kauas, ja kyllä, usein he siinä onnistuvatkin. Sillä sodassa ja miestenmetsästyksessä – kaikki keinot ovat sallittuja.

Nykyiseen ystävä- ja kaveripiirini kuuluu ihmisiä, joihin olen tutustunut ollessani parisuhteessa. Jo silloin ja myöhemminkin osa heistä on tehnyt selväksi olevansa valmiita viemään ystävyyttämme tai kaveruuttamme uudelle tasolle, oli se taso sitten seurustelu tai seksi. Ja ettei asia olisi liian yksinkertainen, monet näistä ihmisistä seurustelevat.

En halua rikkoa kenenkään parisuhdetta, enkä varsinkaan olla viikonloppuheila, salarakas tai yhden illan seikkailu. Lisäksi en osaa kuvitella näitä ihmisiä muina kuin ystävinä ja kavereina. Jos olen tutustunut johonkin ihmiseen ollessani parisuhteessa tai muuten vain olen mieltänyt hänet kaverikseni tai ystäväkseni, en vain pysty kuvittelemaan enempää, en vaikka miten haluaisin.

Vaikka olenkin tällä hetkellä vapailla markkinoilla, olenko kohtuuton, jos suljen porttini hetken jännityksen kalastelijoilta, jotka loppuen lopuksi palaavat turvalliseen suhteeseensa ja jättävät minut kuin nallin kalliolle?

Parisuhde, ja sen mukana seksi, tekee asioista toisaalta selviä, toisaalta monimutkaisia. Sinkut voivat liukua päällekkäin ja lomittain, mutta parisuhde muodostaa säännön: vieraissa ei käydä. Ja kun parisuhde aikanaan loppuu (kuulostaapa kyyniseltä), toinen osapuoli putoaa kehän ulkopuolelle ilman, että edes huomaa sitä. Todellisuus kuitenkin avautuu hyvin pian. Se mikä on takana, on takana.

Miksi on niin vaikeaa saada entinen parisuhde toimimaan ystävyytenä tai edes kaveruutena? Miksi puhelinsoitot harvenevat ja lopulta loppuvat kokonaan? Mitä tapahtuu niille lupauksille edelleen ystävinä pysymisestä?

Onko entisen poika- tai tyttöystävän kanssa mahdotonta pysyä ystävänä? Entä ystävän, joka olisi halunnut enemmän, mutta ei saanut?

Siltä vaikuttaa. Toivottavasti olen väärässä.

Hassua, lähes kahden kuukauden tauon jälkeen heräsin tänä aamuna minulle lähes vieraan miehen vierestä. Takana ei kuitenkaan ollut villi yö ja tauoton seksi, vaan jotain ihan muuta.

Kaikki alkoi siitä, kun eräs kaverini, jonka olen nyt tuntenut puolisen vuotta ilmoitti eilen tulevansa kylään. Siivosin äkkiä paikat kuntoon ja laittauduin – vaikka kyse olikin vain kaverin tapaamisesta – treffikuntoon. Kaveri ilmoitti laittavansa ruokaa ja tuovansa kaiken tarpeellisen mukanaan. Aikani odoteltuani hän ilmestyi luokseni. Istuimme sohvalla jokseenkin kiusaantuneen oloisina tai ehkä vain minä olin kiusaantunut. Sitten keksin lähteä ostamaan lahjaa tämänpäiväisille syntymäpäiväjuhlille. Kaveri lähti mukaani.

Löysin lahjan, ja Alkon sekä videovuokraamon kautta palasimme takaisin minun luokseni. Kaveri alkoi laittaa ruokaa, ja minä istuuduin sohvalla odottamaan. Ruoka oli täydellistä, ja syötyäni vain katsoin sitä ihanaa hymyä, niitä silmiä ja kuuntelin sitä heleää naurua. Sitten soinut musiikki pysähtyi, ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Katsoimme edelleen toisiamme.

Hetkeä myöhemmin olimme jälleen sohvalla, edelleen pystyasennossa ja reilun välimatkan päässä toisistamme. Minä ehdotin, että tehtäisiin jotain kivaa. Kaveri halusi katsoa elokuvan. Yritin hivuttautua lähemmäksi elokuvan aikana, mutta koska tämä ei ymmärtänyt tehdä elettäkään minun suuntaani, luovutin. Tässähän ollaan vain kavereita.

Toisen leffan ja pullollisen valkkaria jälkeen yritin vielä, mutta ilmeisen turhaan. Turhautuneena ryömin sänkyyn, kaveri tuli perässä. Ei hyvänyönsuukkoa, ja niin iso etäisyys, kuin 120-senttisessä sängyssä voi kahden ihmisen välillä olla. Mitä tämä nyt oli olevinaan?

Tänään kävimme syömässä, mutta sen jälkeen, kun olimme eronneet toisistamme kaupungilla, kului vajaa puoli tuntia, ja kaveri lähetti viestin: tuli jo ikävä.

Ei minun mielestäni ensimmäisillä treffeillä seksiä tarvitse harrastaa, mutta edes yksi pieni suudelma olisi minusta kuitenkin kohtuullinen vaatimus. Illallistreffit olivat kuitenkin kiva piristysruiske, enkä minä välttämättä seurustella nyt haluaisikaan. Tuli vain sellainen olo, että teki mieli kysyä, mitä ihmettä sinä oikein haluat minusta?

Voisiko kuitenkin olla niin, että kyse oli todellakin vanhoista kunnon ensitreffeistä?