Kahden päivän ajan menneisyys oli siinä lattialla paljaana, paljon kuvia. Oli jotenkin kokonainen olo, sellainen kun näkee pitkästä aikaa kaiken sen mistä on tullut ja millaisena elämä oli. Paljon perhettä, paljon ihmisiä. Tunteita, arki, sen voi lähes koskettamalla saada eteensä.

Mutta siellä kuvissa näkyi myös se pelko jonka olen joskus työntänyt pois. Repivyys. Yksinäisyys. Pienuus. Kuulumattomuus. Ja sinä joka olit usein pois, aina kymmenen senttiä edellä, kunnes lopulta lähdit.

Vielä lopullinen muoto ja sitten se on siinä.