Tää aamu on ollut valtavan hiljainen. Kuten viimeiset päivät ylipäätään. Hiljaisuus on tällä hetkellä jostain tosi syvältä tulevaa ja tunnen sen selvästi omakseni. Kuin olisin aina siinä hiljaisuudessa vaikka ympärillä olisi mitä. Mä olen päässyt syvemmälle ja tukevammin itseeni.

Se on sellainen tunne. Että tapahtuipa mitä tahansa, sanoi kuka mitä hyvänsä, minä pysyn ja minussa on hyvä olla. Useimmille se on ehkä jotenkin itsestäänselvä tunne, ettei sitä tarvitse edes hakea, mutta mulla se on ollut valtavan työn takana. Ja sitä paremmalta siinä oleminen tuntuu.

Vähän kuin olisin löytänyt oikean tien. Sellainen tunne kuin metsässä silloin kun ei ole ihan varma minne lähteä mutta ottaa kuitenkin sen polun joka tuntuu eniten omalta ja sitä seuraamalla vaan löytää perille. Mutta sen ottaakseen on oltava varma siitä tunteesta, luotettava todella itseensä. Sellaisella luottamuksella joka on nimetön, äänetön, sanaton. Ei mikään koskaan voi kuvata sitä. Se on olemista, olennaista.