Ihan kuin olisi synnyttänyt, semmonen olo mulla on. Tosi omituinen tunne. Epävarmuus, varmuus. Kova jälkipuinti käynnissä pään sisällä.
Se vaikutti haastavammalta kuin odotin, vaikea oli. Ja hyvä niin, hykertelin jotenkin joidenkin kysymysten kohdalla. Yllätys tosiaan. Nyt vaan odottelen.
Näyttää siltä että tää on muuttumassa unipäiväkirjaksi. Uni tuntuu olevan rinnakkaistodellisuutena nyt lähempänä kuin aikoihin.
Olin Kingin tarinassa, yksi niistä henkilöhahmoista. Tunnelma oli jotenkin latautunut, ei pelottava. T ilmestyi jostain yllättäen ja suuteli suoraan suulle, mikä merkitsee sille suoraa tunneyhteyttä.
Edellistä unta mietin isäsuhteen ilmentymänä. Musta tuntuu että K siinä unessa edustaa jotenkin yleisesti mun suhdetta miehiin, isään, mä en tavoita sitä, niitä. Jotain puuttuu siitä välistä. En ehkä koskaan tule tavoittamaan, sitä yhteyttä ei ehkä milloinkaan tule olemaan. Mutta onko sen synnyttäminen mahdollista, muussa muodossa? Tai voiko sen kokea muulla tavoin?
Unessa mulla oli lapsi, pieni tyttö. Ensin pieni mutta unen aikana se kasvoi vähän. Olin jumissa siellä missä aina, kaikki tapahtui samoissa ympyröissä. Tunsin vastuun siitä pienestä, lämmön, rakkauden jopa. Lapsi lentää pesästä?
Syntymä, kasvu, lapsuus. Lapsi on ihmisen isä? M oli myös siinä unessa. Me ei tavoitettu toisiamme. Kuitenkin käyt usein minussa. Toisinaan kaipaan sinua äärettömän paljon. Se osa minusta.
Pääsen haastatteluun! Keho on ihan veltto. Voiko päivä paremmin alkaa. Ei voi.
Huomasin tänään että taidan saada ihottumaa naisista :D Tässä elämässä loppuu sukupuolet joiden perässä juosta. Ihan mielenkiintoinen ajatus, olla allerginen omalle sukupuolelle. Mitähän siitä oikeasti seuraisi. Aina täytyisi vaihtaa junassa puolta jos olisi naisia. Sängyssä varsinkin se voisi olla hankalaa. Pitäisi olla omat, eri puolilla huonetta. Yhdessä voitaisiin olla pikaisesti, kerran viikossa ja loppuviikko kärsiä kutinasta.
Puoli viideltä kotiin. Nukuin pitkään ja syvää unta. Vietin aamupäivän kuunnellen hiljaa musiikkia, ajatukset liikkui siinä sivussa.
Tuleva lukukausi. Viimeinen. Odotan tietoa harjoittelusta.
Kun vuosi vaihtui olin onnellinen. Hyvä olla koko eilisen päivän. Tina ennusti onnea työn suhteen. Rakkaudella oli siivet. Ihan sellaiset pienet enkelin siivet. Näyttivät kauniilta tinassa.
Uni viime yönä. Sama kuin monta kertaa viime aikoina. Pyörin T:ssä ja odotan toisinaan bussia samalla pysäkillä. Mikään niistä ei ole minun bussini. Tai sitten pääsen niillä vain puolimatkaan. Viime yönä saatoin ystävän bussiin mutta itse en mennyt.
Tahtoisin niin kovin päästä jo eteenpäin, löytää matkaan.
Minun majaani ei yllä nyt ketään, ei yhtään ketään. Se joka yltäisi on täysin toisella mantereella. Joskus yksinäisyys on sellainen saari, keskellä ei mitään eikä kukaan pääse luo koska myrskyää niin kovin. Mutta myrsky on otettava jotta tyyni voisi tulla.
Yritin paeta, todellakin. Huomatakseni vain että turhaan turhaan, pakoon ei pääse omaa saartaan ja kyllähän sen tiesin, tiesin mutten uskaltanut katsoa.
Rämmin vastarannalle, mutta se ranta oli ihan väärä, täynnä minuun kuulumattomia tunteita, toisten sanoja. Ja vaikka tiesin että huonosti tässä käy niin silti siellä seisoin ja odotin että minut tuupataan.
Ja kun tuuppaus tuli. Jäin kellumaan veteen ja mietin minne uida. Oma oli niin pieni, ahdistava. Kelluin kunnes väistämättä rantauduin. Ja nyt makaan rannalla ja hengitän ja ihoni on kuuma ponnistuksesta, täynnä punaisia auringon polttamia läiskiä. Ne vaeltavat ihollani kunnes kutina lakkaa enkä väsymykseltäni jaksa hangata niitä.
Yksinäisyyttä on montaa lajia. Puhdistavaa ja hiljaista. Seisovaa ja odottavaa. Sellaista yksinäisyyttä jonka tuntee sisällään mutta jota ei tahdo omakseen koska se sisältää liikaa totuuksia, vaatimuksia.
Yksinäisyyttä jonka voi jakaa muiden kanssa eikä se silloin ole yksinäisyyttä kokonaan, ei ehkä ollenkaan. Hetken silta voi olla yhteinen.
Yksinäisyyksistä yksinäisin on se jota kantajansa ei tunnista, ei tajua olevansa yksin eikä siksi ole kaksinkaan.
Uimahallissa ajattelin tänään seuraavaa. Että sehän on valtavan intiimi paikka. Mä ainakin koen sen jonkinlaisena kummallisena tilana jossa ihmiset ui ratoja pitkin. Mun oli vaikea keskittyä itseeni, usein toki ennenkin on vaikeaa ollut jos ihmiset ui liian lähellä. Parhautta olisi oma rata. Ehkä oma halli, allas ainakin.
Mutta se vesi se vesi. Mikä järkyttävän ihana elementti, sinne uppoaa, vajoaa, siellä on tyhjän päällä ja liikkeessä silti. Ja ihan varmasti se tunne että mua kannetaan. Ei sitä pysty selittämään, ei sanoilla. Veden alla on ihan omanlaisensa rauha ja hiljaisuus. Valo ja tunne. Lämpö. Ja suorat pehmeät liikkeet. Keho jota voi samanaikaisesti hallita muttei kuitenkaan.
Mietin myös sitä että mitähän nää muut kelailee. Mitään? Hassua. Niin paljon ihmisiä mutta kohdata ei tarvitse.
Uh. kaksi päivää ilman nettiä. Mikä inha kokemus. Elämäni rajoittuu suuresti kun en pääse valtaväylille surffailemaan haluamaani vuorokaudenaikaan.
Opinnot ohi tältä vuodelta. Olo on jotenkin tunnoton. Ei tuntunut missään ja huomaan että edellinen toteamus kietoutuu jonkinlaiseen suruun. Suoritus toisensa perään mutten tunnista itseäni siinä.
Aikakausi alkaa olla päätöksessä ja se lisää tätä haikeutta. Pian siirtyy paino uudelle puoliskolle.