ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Keskustelu > Oma elämä > Yksinäisyys tappaa.

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
Kokuma @ Vastaa1 / 15 
09.10.2002, 01:10
Viestiä on muokattu
Hitaasti mutta varmasti.

(Ei sillä että tämä tänne kuuluisi, mutta eipä täällä foorumissa muutakaan sopivaa palstaa tälle topicille ole.)

Ihan näihin viime päiviin asti olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että "ei se yksin oleminen ja eläminen nyt niin paha asia ole ja kyllähän minulla on kaikki ihan hyvin ja jonain päivänä löytyy vielä se mies joka on kiinnostunut minustakin", mutta nyt olen tainnut saavuttaa sisällöttömän elämisen takarajan.

Alan vähitellen murtumaan sisältä, henkinen persoonani murenee pala palalta pienemmäksi, kohta olen vain tyhjä kuori joka laahustaa raskain jaloin tämän kirotun pikkukaupungin katuja tyhjä katse silmissään.

Tiesinhän minä että jonain päivänä näin kävisi, mutta eipä tämän estämiseksi ole paljoa voinut tehdä.
Vaikka pääsisinkin pois täältä "tuulettumaan" usemmain kuin nykyisin, en silti olisi kovinkaan onnellinen.

Aikanaan luulin että homomaailma on juuri niin kalsea ja pinnallisen pa*kamainen kuin homovitsit ja Kallen gay-palsta antavat ymmärtää.
Enää en luule, sillä olen huomannut homopiirit ja -paikat juuri niin kalseiksi ja tyhjänpäiväisiksi kuin oletinkin.

Jos jonain päivänä löydän jonkun sopivansorttisen miehen, johon varmasti rakastun korviani myöten, hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut minusta.

Mutta minun tarinani alkaa olla lopussa tämän elämän osalta. Kun on vain tyhjyyttä, ei ole mitään minkä takia tarvitsisi ajatella kaksi kertaa ennen kuin lähtee tästä maailmasta oman käden kautta.

Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea tähän saakka.
Tämä tarina on varmasti nähty sen 10 kertaa ennemminkin ja tulvii sympatiaa janoavia kliseitä.

Jokaisesta asiasta kun on kuitenkin pakko löytää jotain negatiivista.

Koettakaa te muut pelata korttinne paremmin.
Minä olen käyttänyt viimeisen ässäni.

Teidän:
Kokuma da Ursa Minor
Ylös
Thief Vastaa2 / 15 
09.10.2002, 10:22
Viestiä on muokattu
Olen ollut tuossa tilanteessa itsekin. En tiedä
minkä ikäinen mahdat olla, mutta kerronpa tämän kuitenkin. Elin yksin, edes
uskaltamatta kuvitella jonkun voivan kiinnostua minusta, melkein 23 vuotiaaksi.
Takana ihastumisia/rakastumisia ihmisiin, jotka eivät olleet minusta kiinnostuneita.
Sitten elämääni ilmestyi silloisen maailmani ihanin ihminen, johon rakastuin ja
joka rakastui minuun. Siis minuun! Mahdoton oli tapahtunut.

Valitettavasti en voi sanoa, että kaikki olisi muuttunut saduksi "ja he elivät
yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka". Suhde loppui ja minä vaeltelin
hetken aikaa huomattavan syvissä rotkoissa. Selvisin sieltä lopulta ylös ja nyt
olemme ystäviä tämän henkilön kanssa ja se tuntuu hyvältä. Olen myös
tavannut uuden ihanan ihmisen ja toivon kipinä elää. Uskallankohan rakastua.

Kokemuksesta sanon, että masennukseen kannattaa hakea ammattiapua.
Itsensä hengiltä ottaminen ei tuo mitään muuta kuin kysymyksiä siitä mitä
olisi voinut olla.

Jaksamista sinulle toivoen ja kliseitään anteeksi pyytäen:
Prince of Thieves
Ylös
Jake Vastaa3 / 15 
09.10.2002, 11:15
Viestiä on muokattu
Mun edellinen suhde päättyi -96 näihin aikoihin, olen ollut tämän ajan, 6 vuotta vailla vakituista kumppania. No, on yritetty uutta kaveria löytää, mutta vaikeeta se on. Ihan aluksi kun suhteen loppumisesta oli kulunut vasta vähän aikaa, mulla oli muutamia lyhytaikaisia juttuja. Vaikka niistä yritti tehdä kestäviä, kustakin kerrallaan, ei siitä mitään tullut. Ehkä siinä oli sellaista että piti olla jotakin kun yksinäisyys tuntui pahalta. Mutta onneksi se oli sellainen ohi menevä jakso elämässä. Sillä epätoivoinen yritys saada jonkun kanssa suhdetta on aika raastavaa. Nyt mulla on viimeisimmästä seksistä toisen kanssa aikaa jokunen vuosi. Eikä se silleen harmita mua. Mutta se toisen läheisyyden kaipuu ja ne jutut, kyllä mä niitä kaipaan niinku kuka tahansa.
Ylös
Toro Vastaa4 / 15 
09.10.2002, 18:39
Viestiä on muokattu
Jos ei ihan tapa, niin kyllä kaivertaa ankarasti...

Otan pitkäaikaisesta sinkkuudestani syytä myös itselleni. Uskallus on kadonnut parin epäonnistumisen vuoksi ja itsensä alttiiksi laittaminen olisi tosi ihailtavaa ja sankarillista mielestäni. Intiimiys on minullakin se perimmäinen asia, jota kaipaan. Meni monta vuotta punkasta punkkaan ennenkuin sen itselleni tunnustin.

Yksi vinkkeli on, että näen itseni kuten monet muutkin homot myös jollain tavalla markkinoinnin uhreina. Paljon on silmiemme eteen tuotu stereotypiaa, jossa kaikki homot olisivat hyvännäköisiä ja että vain upeat yksilöt ansaitsevat onnen. Eihän tämä pidä paikkaansa, mutta jokin samalla ruokkii mieliimme tällaista mallia.

Jokin totuus on myös kliseessä "on rakastettava itseään ennenkuin voi rakastaa muita". Parhainkin ihmissuhde päättyy joskus ja on vaarallista rakentaa elämäänsä tämän yhden kortin varaan. Eli ei siis muuta kuin pitämään itsestään hyvää huolta!

Vaikka masentaakin ajoittain tämä jatkuva yksinelo, jokin tuolla riivatun syvällä ja alitajunnassa taitaa kuitenkin jaksaa toivoa. Muuten ei varmaan elämänhalua olisi.
Ylös
Antti Vastaa5 / 15 
09.10.2002, 21:50
Viestiä on muokattu
Mulle yksinolo on ylellisyyttä. Koen itse olevani yksin ja nautin siitä - huvittavinta on, että kaikki frendit pitäätmua sosiaalisena ja seurallisena. Tämän tästä mulle sanotaan "…sun olis hyvä opetella olemaan ilman seuraa ympärilläs, jonain päivänä säkin oot yksin…":)! Kohtaloon uskovana ihmisenä mä olen 100 % varma siitä, että jos jonkun on määrä tavata joku, niin se joku löytyy sit vaikka ruokakaupan jonosta. Itse olin korviani myöten rakastunut yhteen kundiin - ja sain vastarakkautta…mutta kohtalo puuttui peliin ja kundi kuoli. Aika jännä ajatella näin parin vuoden päästä, kun tunteet ovat viilennet, että miten tunteet voivat sumentaa järjen totaalisesti. Kuinka paljon surua ja kärsimystä vain menetetyn rakkauden vuoksi. Surinkohan lopulta enemmän itseäni ja yksin jäämistäni kuin bf:äni? Mä en ainakaan halua suhteen päätyttyä toisen ajatumista masennukseen - veikkaan että harvempi haluaa. Jokainen luo oman maailmansa ja sen sisällön. Se, onko sisältö aurinkonen vai pilvinen on sit sisällön tuottajasta kiinni.

Gaymaailma on kova. Avut tässä maailmassa ovat terve itsetunto ja suoraselkäisyys. Katkeroitumalla satuttaa vain itseään. Hapan ja yrmeä mököttäjä on Paholaisen mestariluomus. Loppujen lopuksi kaikki mikä sulla on - on vain sun, ja sitä hyvää voit jakaa muille.

"…olen sanonut hallunnut olevani yksin - en yksinäinen" - Greta Garboa

Take care of yourself:)
Ylös
EvilS. @ Vastaa6 / 15 
10.10.2002, 10:38
Viestiä on muokattu
Olen kokenut myös pitkiä yksinolonjaksoja. Ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni alkoi vasta kun olin 29-vuotias. Tällä hetkellä seurustelen jälleen onnellisesti.

Minulle on aina ollut selvää, että haluan miehen, kumppanin. Taaksepäin katsoessani näen kovaa yritystä miehen löytymiseksi. Paljon nuoren miehen oikukastakin valintaa ja nirsoilua. Toisaalta kukaan ei kolahtanut niin, että suhteelle olisi ollut perusteita. Välillä ei käynyt minulle, välillä taas ei heille.

Ajoittain tuntui, että ei enää jaksa. Elämä yksin tuntui kylmältä ja tyhjältä. Joka kerta kun näin toisaan halailevan, suutelevan parin sydäntäni viilsi. Jos kyseessä oli miespari, sitä viiltävämpi tuska, jopa fyysinen paha olo.

Nopeasti kuitenkin nousin uuteen iskuun, huonoja päiviä on kaikilla. Myös parisuhteessa tulee huonot hetkensä. Ne ovat osa elämää.

Jossain vaiheessa kiteytin ajatukseni. Voidakseen rakastaa toista pitää rakastaa itseään. Vain tuntemalla itsensä voi oppia hyväksymään muut.

Rakkautta ei voi kiirehtiä. Mikään tietokoneen match järjestelmä ei takaa onnistumista. Mutta on jotain mitä jokainen voi itse tehdä.

Rakkautta ei etsimällä löydä, mutta sen voi kutsua luokseen. Auraa tie ja siivoa eteinen, pannu porisemaan ja ehkä kukkia yöpöydälle. Eihän sitä tiedä vaikka vieras sattuisi vilkaisemaan kammariin saakka. Onkos pölyt pyyhitty? Kuka nyt likaisessa majassa viihtyisi? Jos oikein hyvin pidät niin ehkä hän viihtyy pidempäänkin... Ainakin jää hyvä mieli molemmille.

Maksimoimalla sen kuinka paljon ihmisiä tapaa, olemalla helposti lähestyttävä. Olemalla oma itsensä. Mennä sinne missä sopivia miehiä todennäköisesti tapaa.

Nykyhteiskunnassa jokapaikassa esiintunkeva heti-mulle-kaikki-nyt ei kuitenkaan sovi kaikille elämänalueille. Voi tulla pahoja ongelmia.

Siis se on lopulta hyvin yksinkertaista.
Arvosta itseäsi. Kulje avoimin mielin ihmisten keskellä.
Ylös
vladraptor @ Vastaa7 / 15 
10.10.2002, 12:56
Viestiä on muokattu
Antti kirjoitteli:

"Surinkohan lopulta enemmän itseäni ja yksin jäämistäni kuin bf:äni?"

Eiköhän aina toisen poismenon suremiseen kuulu myös ns. terve annos itsesääliä(?) - suree siis sekä kuollutta henkilöä, että omaa yksinäisyyttään.

Mitä tule itsemurhaan, niin sitä en kyllä suosittele kelleen, vaikka ymmäränkin että joskus joillekin voi tulla eteen tilanteita milloin _näyttää_ siltä kuin siitä ei selviäisi muuten. Tärkeää olisi puhua jollekulle läheiselle ihmiselle tunteistaan ja ajatuksistaan koska vaikka itse onkin sokea voi toinen elämäntiellä opastaa, kunnes itse saa taas tukevan otteen jalanalle.

Itsemurha ei koskaan ratkaise mitään - se kyllä poistaa tekijänsä "yhtälöstä" mutta itse yhtälö ei ratkaise, itseasiassa ei koskaan voi ratketa kun yksi yhtälön osista puuttuu.

Läheisille tuo on myöskin vaikea asia - jäljelle jää vain loputon määrä kysymyksiä, surua, syyllisyyttä joskus jopa häpeää...
Ylös
seeker24 Vastaa8 / 15 
10.10.2002, 15:14
Viestiä on muokattu
Loistavia neuvoja ja mietteitä EvilS. Kiitos niistä.

EvilS:n mainitsema itsensä hyväksyminen ja oman arvonsa tunteminen on tosiaan yksi tärkeimmistä seikoista suhteellisen tasapainoisen ja onnellisen elämän saavuttamisessa.

Itse olen jopa yrittänyt seurustella parin naisen kanssa ja huomannut, että eihän tästä mitään tule. Sitten on jälkeenpäin ollut paha mieli ja on lisäksi loukannut toista osapuolta aivan turhaan. Miksi olen edes yrittänyt sitä.. kai sekin liittyi oman itsensä hyväksymiseen/kieltämiseen.

Pitäisi varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää löytää se kiva jäbäkin jossain vaiheessa. =) Välillä olo on kuitenkin aika toivoton.

Ja Kokumalle tsemppiä, mullakin on usein samantyyppisiä fiiliksiä. Mutta kai pitäis vaan yrittää luottaa, että kaikki kääntyy parhain päin ennemmin tai myöhemmin.
Ylös
Harri Vastaa9 / 15 
15.10.2002, 21:26
Viestiä on muokattu
Täällä Pohjantähden alla
korkeimmalla kukkullalla
katson kauas kaukaisuuteen
tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla
taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton
minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden
minä tulen
minä lähden
ja vain Pohjantähden nähden
Itken vuokses kyyneleen.

Täällä Pohjantähden alla
Murheita on laulajalla
Täällä kuu kumottava
On myös alakuloinen
Täällä Pohjantähden alla
hiipii sieluun asti halla
ja tunteet tappamalla
rikki repii sydämen

Täällä Pohjantähden alla
korkeimmalla kukkullalla
katson kauas kaukaisuuteen
tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla
taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton
minä itselleni saan

Kuuntelin just tuota kappaletta ja jotenkin surullinen olo...
Ylös
Hapatus Vastaa10 / 15 
18.10.2002, 01:15
Viestiä on muokattu
Minulla ei ole kokemusta "homomaailmasta", itse asiassa en ole ikinä käynyt homobaarissa, mutta voisin kuvitella, että sieltä ei kovin helposti ketään löydykään. Ei kannata heittää kirvestä kaivoon vaan katsella rauhassa muualta ja jutella ystävien kanssa?

Oma herkkä poikaystäväni, jonka kanssa olen nyt asunut yli kaksi vuotta, yritti tapaa itsensä ennen kuin tapasimme. Ette uskokaan miten usein olen mielessäni miettinyt, miten kamalaa olisi ollut, jos hän olisi onnistunut. :-\

Kokuma hyvä, saattaisit tehdä jonkun toisenkin yksinäiseksi eikä kumpikaan teistä ikinä saisi tietää sitä...
Ylös
Rölli Vastaa11 / 15 
19.10.2002, 19:42
Viestiä on muokattu
Tuttu tunne. Olen myös yksi niistä joiden on vaikea luoda uusia ihmissuhteita. On tullut koettua liian monta pettymystä ja ihmisten julmuutta. Jos joku sanoo jotain ystävällistä mulle , tulee luultua että sillä on jotain taka-ajatuksia tai että kyseessä on vain hyväntekeväisyyttä. Kadulla kulkiessa, ihmisten nauraessa, kuiskaillessa ja virnuillessa, tuntee helposti itsensä kohteeksi. On minulle toki joitan kavereita, mutta hekin tuntuvat pitävän minua lähinnä riesana. Kun ajattelee asiaa, on kyse ehkä lähinnä omasta mielikuvituksesta ja itseinhosta. Ehkä olen vain pelkuri, joka pelkää kaikkein pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Kun voisin lähteä ulos kavereita tapaamaan, laitan mieluummin pelikuution päälle.Ammuskelen haulikolla zombeja ja uneksin siitä, että se luokan perukoilla istuva söpö hymypoika tulisi puhumaan mulle.

Joten en ehkä ole maailman paras ihminen antamaan neuvoja.Sanon kuitenkin, että harkitsin vakavasti itsemurhaa yhdessä vaiheessa. Nyt kun ajattelen sitä, se tuntuu maailman typerimmältä asialta. On turha odottaa että parisuhde tai uudet ystävät ratkaisevat kaikki sun ongelmay. Joskus ne vain luovat uusia ongelmia. Opi elämään myös yksin ja etsi itsestäsi ne hyvät puolet.
Etsi uusia harrastuksia jne. Kun on joutunut täysin
pohjamutiin, ei ole olemassa kuin yksi suunta. Ylös.
Ylös
lemontree Vastaa12 / 15 
19.10.2002, 20:56
Viestiä on muokattu
Oon katsellut tätä keskustelua, ja tavallaan tuntenut tarvetta kirjoittaa, mutta aina se on jäänyt. Ehkä siksi että tälläiseen kirjoittamiseen tarvittava ajatuksenjuoksu toimii mulla vain lähinnä iltaisin nukahtamista odotellessa..yksin tietysti. (Ehkä se yksinäisyys vaivaa pahiten juuri silloin?)
Otsikkoon tarttuen voisin todeta että eipä tuo yksinäisyys ainakaan mikään nopeasti tappava tauti ole, vaan tasaisesti jäytävä..Nimenomaan korvien väliä jäytävä.
Mun tilanne on vaan niin simppeli että yksinäisyydestäni voin syyttää vain itseäni: en edes yritä muuta.
Yksinäisyys mun kohdalla tarkoittaa sitä että mulla ei ole oikeastaan minkäänlaisia päivittäisiä, edes viikottaisia kaverisuhteita(työkuvioiden yms ulkopuolella.) Vanhat ovat kuihtuneet hoitamattomana, ja uusia olen kykenemätön luomaan. En pysty luomaan kontakteja on sitten kyseessä oikea elämä, tai jotain nettiin tms liittyvää. Olen kuin joku vaeltava aave, joka kylläkin pysyy aika tiiviisti omassa haudassaan, pyrkien häiritsemään muita mahdollisemman vähän.
Itsetuntoni on aika kehno monessa asiassa, mutta ihmissuhteissa se on nolla. Tasaista alamäkeä koko ajan. Voiko se laskea nollan alapuolelle?
Minkäänlaisesta ystävyydestä, saati sitten rakkaudesta en enää edes haaveile, mutta joskus toivoo että pystyisi rakentamaan jonkinlaisen kaverisuhteen. Mutta tiedän: Ensin mun itseni pitäisi pystyä muuttumaan ja kaivautua luolastani maan pinnalle.
Vaan kai se yksi elämä menee näinkin?
Ylös
Onnensinkku Vastaa13 / 15 
19.10.2002, 21:44
Viestiä on muokattu
Tykkään olla yksin (tarkoitan seurustelusuhteetta). Seurustelin kerran muutaman vuoden ajan, ja sen jälkeen ei ole kiinnostanut juurikaan sitoutua kenenkään kanssa. Yhden yön jutut tai toistuvat satunnaiset touhut samankin kanssa sen sijaan ovat ihan ok.

Tuo edellä ollut P Laaksosen kappale muuten saa myös monet mummot haikealle mielelle...
Ylös
Kosti-71 @ Vastaa14 / 15 
13.11.2002, 11:41
Viestiä on muokattu
Aivan ihana laulu. Kylmät väreet menee selkää pitkin kun kuulen sen.
Ylös
Jaska Vastaa15 / 15 
24.11.2002, 21:48
Viestiä on muokattu
Tuota eiköhän tuo liene hieno kappale ihan ilman P Laaksostakin. Parempikin. Mutta tämä meni jo keskustelusta ohi. Anteeksi.
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy