rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Vieraslista alkaa muotoutua, päätettiin yhteisesti katoksi 150 ihmistä koska...sen luulisi riittävän siihen että kaikki ne jotka halutaan paikalle, saadaan paikalle. Huomenna pitää soittaa maistraattiin ja kysellä vähän miten elokuussa on tilaa vihkimiselle. Meillä on kaksi viikonloppua joita ajateltiin. :)

Tämä siis oikeasti tapahtuu. Olen ihan innoissani ja onnellinen asiasta. Rakastan Ällää ja tämä tuntuu niin luonnolliselta, luontevalta kuten kaikki muukin tässä suhteessa. Alusta asti on ollut selvää että tämä suhde johtaa alttarille (vaikkemme kirkossa saakaan mennä naimisiin mutta kuitenkin ) joten miksi sitä sitten odottaa enää? Nyt tuntuu hyvältä ja nyt tämä sitten tapahtuu.

Yhtään en tiedä miten minun vanhemmat tulee reagoimaan. Äiti ei tykkää, isi varmaan kanssa järkyttyy ensi alkuun mutta luulisin kuitenkin hänen hyväksyvän.

Olen niin onnellinen.

Neiti menee naimisiin Ällän kanssa. Elokuussa pidetään elonkorjuuhäät.

Nukuin ilman nukkulääkettä. Tosin kera painajaisten mutta nukuin kuitenkin. Ja hikosin taas lakanat märäksi mutta nukuin ja se on pääasia. Olin tosi aika väsynytkin, hilluin pitkään kaupungilla Hoon kansssa shoppailemassa mikä vei voimat. Nukuttiin molemmat mikä on hyvä.

Neiti inhoaa painajaisia, ne on niiin eläviä ja ahdistavia. Jostain syystä näen samoja painajaisia aina vaan. Tai niin kai osa ihmisistä tekee mutta kuitenkin.

Lupasin itselleni eilen että soittelen tänään terapeuttiasiaa eteenpäin. Luulen että luistan lupauksestani koska...en jaksa. tiedän että pitäisi vain ottaa puhelin käteen ja soittaa mutta en minä jaksa.

Ulkona sataa TAAS lunta. Eikö kevät tule ollenkaan? Tuntuu että kun edellinen lumi sulaa niin tulee uutta heti perään päälle. Yritän jaksaa uskoa mutta son vaikeaa.

Äiti oli soittanut ja laittanut viestiä. Tahtoisi lounaalle huomenna. En välttämättä tahtoisi enkä tiedä miten sen hänelle sanoisin. Jos sanon suoraan etten jaksa niin siitä nousee haloo koska sitten ihmetellään miten huonosti minä voinkaan ja jos en sano suoraan vaan käytän jotain kiertotietä niin siitäkin nousee haloo. En jaksaisi mitään säätämistä juuri nyt.

Tahtoisin vain normaalia elämää kuten normaalin kuukautiskierron, vähän jaksamista, vähän helpotusta, mielenkiintoa. Osan hätäisyydestäni takaisin. On outoa kun ei jaksa olla hätäinen. Kun ei jaksa sinkoilla paikasta a paikkaan ö minuutissa. Kiepun taas mielikuvissa jotka on ahdistavia ja vointi on huono. En haluaisi kaataa sitä kenenkään niskaan, en haluaisi kertoa kenellekään kuinka huonosti voin koska en halua että kukaan on minusta huolissaan. Mutta silti ovat.

Mamma oli soittanut. Olen kovin huonosti pitänyt yhteyttä mistä poden huono omaatuntoa. Mamma tietää että voin huonosti mutta en kerro hänelle kuinka huonosti. Koska hän on se ihminen jolle ei kerrota jottei hän huolehdi itseään hengiltä. Tietää osia mutta ei koko totuutta eikä se ole välttämätöntäkään. Taannoin paljastin nukkuvani unilääkkeillä mikä aiheutti melkoisen hätäännyksen. Olen mammalle tärkeä ja hän on minulle. Haluan suojella häntä edes osalta siitä pahoinvoinnista mitä käyn läpi.

Voisin käpertyä takaisin Ällän viereen hetkeksi. Siellä en ainakaan pääse kokeilemaan veitsiä ranteita vasten.

Teen hiljaista luopumistyötä työni suhteen. Siis entisen työni suhteen, tiedän etten siihen enää koskaan palaa joten nyt on aika siitä luopua myös pääni sisällä. Olen hyvä sosiaalityöntekijä ja tiedän sen mutta kuitenkin koen ettei se työ ole minua varten. Koska minua varten on jotain muuta, jotain mitä lähden nyt tavoittelemaan koska olen aina sitä halunnut.

Olen puntaroinut paljon asioita tässä viime päivinä, se on varmaan osin vienyt myös voimia reissun lisäksi. Omaa jaksamista, omia mielihaluja, omia kykyjä. Sitä miksi sitä on niin hätäinen että kun vähänkin näyttää olevan voimia tallella niin sitten mennään taas jo sata lasissa eteenpäin? Vaikka kuitenkin tasan tietää miten siinä käy, että ne voimat palaa loppuun hyvin nopeasti ja päädyn tilaan jossa vain tärisen enkä kykene mihinkään toimintaan.

Eilen oli hetki jolloin melkein pakahduin rakkauteni voimasta Ällään. Jotenkin se vain hyökyi ylitseni niin että meinasi henki salpaantua. Oli ihana olla hänen lähellään, saada helliä hänen ihanaa ihoaan ja ihania rintojaan, saada hänet nauttimaan. Sitä oli jo vähän ikävä ko ei reissussa moiseen tilaisuutta saatu. ;)

Lupasin itselleni että kirjoittaisin kerrankin jotenkin positiivisen bloggauksen koska viime aikoina olen kirjoittanut vain niin synkistä asioista. Ja sitten kun pääsen tänne asti ja aloitan niin aloitin jo kertomalla että voin huonosti mutta poistin sen koska eihän se ollut suunnitelma. En tosin tiedä miksi minä lähtisin peittelemään sitä miten voin koska...se on sitä mitä minulle nyt kuuluu.

Reissu oli tosi kivaa, oli ihana nähdä ihmisiä ja oli ihana vain olla. Tampereella pyörittiin keskiviikkona, kirjakauppaankin taas päästettiin irti kukkaron kanssa vaikka olin moista kieltänyt sallimasta. Mutta eihän ihmisellä nyt liikaa voi kirjoja ollakaan. Niiden pariin on ihana palata aina. Silloin kun voi hyvin ja silloin kun voi ei niin hyvin.

Minulla on tiettyjä kirjoja joiden pariin palaan aina ja aina uudestaan. Peter Hoegin Lumen taju on sellainen. Waltarin Johannes Angelos. Edith Södergranin runot. Dorian Grayn muotokuva (jonka muuten löysin kirjakaupasta alkuperäiskielellä halvalla). Sormusten herra. Troijan Laulu.

Nyt takaisin vaakatasoon, ei jaksa istua.

Otsikoiden kirjoittaminen tai valitseminen on kovin vaikeaa. Olen käyttänyt siihen Edith Södergranin runoja tai oikeammin lauseita näistä runoista. Olen yrittänyt valita sellaisia jotka sopivat kulloiseenkin mielentilaan tai jotenkin tunnelmaan. En tiedä oikein millä perusteella otsikoita pitäisi valikoida, mitä niihin pitäisi kirjoittaa koska en halua kuitenkaan kirjoittaa niihin pelkästään että huu, moi tms.

Ja pitiköhän tähän bloggaukseen tulla jokin pointti, en enää muista. Muisti on tosi huono, keskittymiskyvyn heikkenemisestä johtuen kai. On asioita joihin jaksan keskittyä noin kaksi sekunttia ja jos on jotain mitä on pakko hoitaa niin sitä on pakko toistaa mielessään jotta jaksaa muistaa sen minuutin kuluttua.

Tapaan tänään ihmisen jonka olen tuntenut jo lähemmäs kuudetta vuotta, netissä, koskaan aiemmin häntä tapaamatta. Kivaa. Hassua on se että hän tuntee toisista yhteyksistä Ällän. Pieni on maamme. Uskon että tästä tulee kaikesta huolimatta hyvä päivä.

käenpesässä on transu! Luukas on niin suloinen kun istuu naapurin keittiössä kokeillen peruukkeja. Ihanaa että suomessa tehdään näin avarakatseista tv-ohjelmaa johon mahtuu erilaisia ihmisiä.

Neiti kävi tänään lääkärissä, korvalääkärillä. Ei ole mitään vakavaa hätää, nenä vain on kapea ja se aiheuttaa tiettyjä ongelmia joista en pääse eroon. Valitettavasti. No, on näiden kanssa jo oppinut elämäänkin.

Menen muutamaksi päiväksi Ällän kanssa Nokialle joten olen poissa tietoliikenneyhteyksien ääreltä. Ei siis tule huolestua jos neiti on hiljaa.

".....Love is a powerfull force...." Niin totta. Ilman rakkautta ei neiti jaksaisi tätäkään vähää. Ainut mikä esti eilen vetämästä ranteita auki oli ajatus kuinka pahasti se koskisi Ällään. Saada puhelu että neiti, rakastettunsa, on tehnyt jotain mitä ei voi perua. Yksin, ilman Ällää ja muuta tukiverkostoani, en olisi jaksanut näinkään kauaa tai tämänkään vertaa. En lainkaan. Nyt minulla on jotain minkä vuoksi pyristellä, lillua, rämpiä, lojua, kaahata elämässäni eteenpäin. Teen mitä vain jotta eteenpäin pääsen.

Piipahdin helsingissä. Dez päästi minut kirjakauppaan josta tuli sitten mukaan neljä kirjaa. Fantasiaa, japanilaista jännitystä, 1920-luvun New Yorkia ja kertomus sisarruksista joilla on vain kirjasto ja isänsä. Miitissä käytiin myös, oli mukava nähdä ihmisiä. Vaikka meillä olikin Dezin kanssa omat hullut juttumme niin silti. Pinkkiläiset on ihania. <3

Ällä tulee huomenna tänne, syödään ja sitten tulee Ässä kahville. Ässä lupautui tekemään Ällälle kaasonpuvun ja tulevat sitten puhumaan tarkemmin suunnitelmistaan. Ihana nähdä Ällää, on jo ikävä vaikkei tässä nyt niin kovin montaa päivää erossa vielä ole oltukaan. En olisi uskonut että tunnen näin vahvasti näin huonossa kunnossa ollessani.

Olen kotona. Omassa asunnossani siis. En Laikan luona jossa olen viettänyt viimeiset kolme viikkoa. Ja täytyy sanoa että nyt on outo olo. Täällä on ensinnäkin hiljaista (kissat ei rämise pitkin nurkkia) ja sitten täällä on myös yksinäistä. Ei ole halikaveria, ei ole omaa murua jota suukottaa ja halata, silittää vaikka vain ohi mennessään. Outoa. Kaipa tähän taas tottuu. Ja koska Ällä ny kuitenkin kohtuullisen lähellä asuu niin takaisin pääsee.

Olen luvannut itselleni että huomenna olen aikaansaava. Tänään olen vain levännyt, kuten eilenkin. Huomenna soitan fysioterapiaan ja terapeuttiasiasta. Käsi jymähtää varmaan ihan kokonaan jos en kohta sen kanssa ala kuntoilla mutta ko ei ole voimia. Ei niin lainkaan. Ällä lupasi antaa piiskaa jos EN aja itseäni taas loppuun. Yritän kovasti muruseni. En vain voi luvata koska....en osaa. En osaa ottaa rauhallisesti koska en halua myöntää olevani sairas.

Lueskelin vanhoja meilejä Hoolle. Hieman hymyillyttää silloin ahdistumiseni Ällästä. Tai oikeammin siitä tunteesta joka on herännyt tietyllä tapaa alusta asti hänen lähellään. Se tietty helppous, luottamus, hiljainen kehräys, rakkaus. Ehkä tämä oli kuitenkin rakkautta ensi silmäyksellä. Tietyllä tapaa vaikka en niinkään usko siihen että voisi ketään ensisilmäyksellä rakastaa koska rakkaus on jotain mitä varten tarvitsee tuntea toista ihmistä ja sitä ei voi tehdä heti ensimmäisellä silmäyksellä.

Taistelin aikani vastaan tätä tunnetta mutta ehkä osaan jo hiljalleen elää itseni kanssa. Hätäisyyteeni ja angstaamiseni kanssa. Sen että en osaa puhua asioista hyvin. Sen että joskus hätäilen turhia ja joskus olsi hyvä vaan antaa tunteiden viedä mennessään, olla miettimättä niinkään kontrollin menettämistä ja katsoa vaan mihin tilanne minut vie. Sinänsä mielenkiintoista tässä on se että olen muuten varsin spontaani mutta tunne-elämän osalta haluan pitää hyvinkin tiukasti narut omissa käsissä. Ihastuminen, rakastuminen, haluaminen tarkoittaa että annan ainakin osittain narut jollekin toisella ja seison hänen edessään alasti, tarjoan itseäni sillä riskillä ettei toinen välttämättä minua halua. Se olsi pahinta, tulla torjutuksi. Vaikka en tiedä, enhän minä alkuun osannut ottaa Ällän sanoja torjumisena vaikka ne kai osaltaan sitä oli. Ehkä jotain johdatusta oli mukana kun ei lähtenyt siinä vaiheessa minnekään vaan piti vain kiinni, laski enemmän muuriaan alas ja päästi toisen entistä lähemmäs, näkemään enemmän sitä Neitiä joka todella olen ja vähemmän kuorta jota pidän pystyssä vieraita ihmisiä varten.