Olen kotona. Omassa asunnossani siis. En Laikan luona jossa olen viettänyt viimeiset kolme viikkoa. Ja täytyy sanoa että nyt on outo olo. Täällä on ensinnäkin hiljaista (kissat ei rämise pitkin nurkkia) ja sitten täällä on myös yksinäistä. Ei ole halikaveria, ei ole omaa murua jota suukottaa ja halata, silittää vaikka vain ohi mennessään. Outoa. Kaipa tähän taas tottuu. Ja koska Ällä ny kuitenkin kohtuullisen lähellä asuu niin takaisin pääsee.
Olen luvannut itselleni että huomenna olen aikaansaava. Tänään olen vain levännyt, kuten eilenkin. Huomenna soitan fysioterapiaan ja terapeuttiasiasta. Käsi jymähtää varmaan ihan kokonaan jos en kohta sen kanssa ala kuntoilla mutta ko ei ole voimia. Ei niin lainkaan. Ällä lupasi antaa piiskaa jos EN aja itseäni taas loppuun. Yritän kovasti muruseni. En vain voi luvata koska....en osaa. En osaa ottaa rauhallisesti koska en halua myöntää olevani sairas.
Lueskelin vanhoja meilejä Hoolle. Hieman hymyillyttää silloin ahdistumiseni Ällästä. Tai oikeammin siitä tunteesta joka on herännyt tietyllä tapaa alusta asti hänen lähellään. Se tietty helppous, luottamus, hiljainen kehräys, rakkaus. Ehkä tämä oli kuitenkin rakkautta ensi silmäyksellä. Tietyllä tapaa vaikka en niinkään usko siihen että voisi ketään ensisilmäyksellä rakastaa koska rakkaus on jotain mitä varten tarvitsee tuntea toista ihmistä ja sitä ei voi tehdä heti ensimmäisellä silmäyksellä.
Taistelin aikani vastaan tätä tunnetta mutta ehkä osaan jo hiljalleen elää itseni kanssa. Hätäisyyteeni ja angstaamiseni kanssa. Sen että en osaa puhua asioista hyvin. Sen että joskus hätäilen turhia ja joskus olsi hyvä vaan antaa tunteiden viedä mennessään, olla miettimättä niinkään kontrollin menettämistä ja katsoa vaan mihin tilanne minut vie. Sinänsä mielenkiintoista tässä on se että olen muuten varsin spontaani mutta tunne-elämän osalta haluan pitää hyvinkin tiukasti narut omissa käsissä. Ihastuminen, rakastuminen, haluaminen tarkoittaa että annan ainakin osittain narut jollekin toisella ja seison hänen edessään alasti, tarjoan itseäni sillä riskillä ettei toinen välttämättä minua halua. Se olsi pahinta, tulla torjutuksi. Vaikka en tiedä, enhän minä alkuun osannut ottaa Ällän sanoja torjumisena vaikka ne kai osaltaan sitä oli. Ehkä jotain johdatusta oli mukana kun ei lähtenyt siinä vaiheessa minnekään vaan piti vain kiinni, laski enemmän muuriaan alas ja päästi toisen entistä lähemmäs, näkemään enemmän sitä Neitiä joka todella olen ja vähemmän kuorta jota pidän pystyssä vieraita ihmisiä varten.
