rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Neiti on edelleen jonkin verran kipuinen leikkauksen jäljiltä, haavakipua lähinnä. Pysyy kohtuullisesti hallinnassa kipulääkkeiden kanssa, tosin nukuttavat joten olen ollut varsin helppo potilas Ällän luona. Nukun, lojun sohvalla kirjan kanssa, otan pillerit, nukun lisää, lojun lisää.

Neiti teki tai oikeammin otti ison askeleen, neidille valtavankin ehkä. Antoi Ällälle avaimensa. Pinkissä lahjarasiassa. Minen ole koskaan kenellekään antanut avaintani ennen tätä. Tämä kuitenkin tuntui jotenkin niin luontevalta ja itsestäänselvältä liikkeeltä. Vähän etukäteen huolehdin että miten hän mahtaa reagoida mutta uskoisin tulkinneeni oikein jos sanon että hän oli ihastuksissaan. Oli vaan nyrpyllään ko varastin kuulemma hänen ideansa:D

Leikkaus sujui ilmeisesti hyvin, perusteellisesti siistittiin jänne ja irrotettiin reippaasti. Rawlins sanoi tehneensä kaiken mitä oli tehtävissä, rohkean leikkauksen jonka tulokset nähdään muutaman kuukauden päästä ko fysioterapia on ohi. Tikit otetaan pois 21.3 ja siihen asti olen täällä Ällä-murun luona evakossa. On ihanaa olla täällä, helppoa. Voi olla vaan.

Ja niin, Ällästä tuli Pinkkiläinen. Addikti kuten me muutkin hullut Pinkkiläiset mikä on ihanaa. Ja hassua. Sellai hyvällälailla hassun suloisen hassua. <3

leikkaus on tehty. käsi on paketissa 21.3 saakka jolloin otetaan tikit pois. Kivut on taivaassa ja neiti pitää sairastupaa veljen kanssa kotona.

Tänään. Leikkauspäivä. Kohta suunnistan ovesta ulos ja kohti Mehiläistä.

En jännitä itse leikkausta, sitä ehkä vähän että saanko kovan paniikin mutta enemmänkin sitä miten pärjään sen asian kanssa leikkauksen jälkeen. Kipujen, hankaluuden, psyykkeeni kanssa.

Alan hiljalleen jännittyä huomisesta. En osaa toimia enää, istun vain täällä työhuoneessa täristen ja nettiä selaillen. Mietin asioita joita pitäisi tehdä ja tiedän että kuitenkin se ainut mitä PITÄÄ tehdä on hengissä selviäminen. Hengittäminen, sisään ja ulos. Miten se voikin tuntua niin isolta tavoitteelta?

ÄIti marmatti tänään että miten minä en ole pitänyt huushollista huolta. Vttu ko ei jaksa. Asunnon siisteys on oikeastaan niitä vähäisimpiä murheitani ollut viime kuukausina. Olen noin yleensä suhteellisen siisti, minulle iskee sellaisia ihme kodinhengetärpuuskia ja sitten siivoan ja höyryän pitkin poikin. Nytkin niitä iskee mutta ne ei kestä kuin kaksi minuuttia ja sitten kaadun koomassa sängylle. Tai jymähdän keskelle olohuonetta seisomaan täysin lamaantuneena.

Hätäisestä blogistani on tullut masentunut blogi. Ja ehkä myös onnellinen, Ällän osilta. Miun ihana muru <3

Aloitin tänään luku-urakan. Olen viettänyt aamupäivän kivikauden Suomessa, oppinut paljon uutta ja janonnut lisää tietoa. Jopa ollessani Ällän luona kylvyssä lojuin kylpyammeessa kylpysuolan kera lukien 9000v suomen esihistoriaa-opusta.

Oli ihana päästä hetkeksi pois omista noidankehistä ja nähdä murua. Olla lähellä. Loikoilla sohvalla pyyhe ympärillä toisen käsissä. Nauttia huulista, ihosta, käsistä, sormista. Käpertyä ihan tiukasti Ällän lähelle, olla vain hiljaa ja melkein nukahtaa siihen toisen hengitystä kuunnellen, kissa jaloissa.

Minulla on lista asioista joita pitää tehdä ennen kuin torstaiaamu koittaa.
-käydä pankissa hakemassa uusi electron-kortti
-siivottava
-pestävä pyykkiä
-varmistettava että Ässä pärjää ilman tukiperheensä (neidin) läsnäoloa viikonlopun yli. Jotain muutakin siinä listalla kai on mutten muista. Ei voi kaikkea muistaa.

Sain Hoolta Mylene Farmerin levyn. Olen täällä kuunnellut sitä koko päivän repeatilla. Ihanaa musiikkia. Odotan kovasti myös ensi viikolla ilmestyvää Placebon uutta levyä. Sikäli kun idioottieksä laittaa mulle osan velastaan perjantaina, käyn sen uunituoreena sitten ostamassa 15.päivä.

Lueskelin yhtenä iltana blogiani taaksepäin. Onkohan minusta tullut vähemmän hätäinen ihmissuhteessani? Huomaan että olen ehkä vähän rauhoittunut koska....osaan ensimmäistä kertaa ikinä luottaa siihen että minusta tykätään sellaisena kuin olen ja että toinen pysyy siinä vierelläni. Ettei Ällä ole menossa mihinkään, että hän haluaa minut. Ja minä haluan hänet. Vain hänet. Uskallan sanoa nyt ja aina. Koska siltä tuntuu.

Neiti teki tänään päätöksen elää hetkessä, tavoitella unelmaa lapsuudestan ja hakea tänä keväänä opiskelemaan arkeologiaa Turun yliopistoon. Menetettävää ei kai ole mutta saavutettavaa senkin edestä. Pääsykoekirjat on hankittu ja nyt alkaa hullu luku-urakka joka päättyy kesäkuun alussa pääsykokeisiin. En tiedä millä voimilla luen, hulluuden kiilto silmissä luultavasti mutta tämä on nyt katsottava loppuun.

Haen myös siirtoa sosiaalityön opintojen osalta Kuopiosta tänne. Noin varasuunnitelmana. Tämä on se ensisijainen, arkeologia. Hylkäsin sen haaveen yo-keväänä järjettömänä koska ala on niin kovin huonosti työllistyvä ja alipalkattu. Mutta nyt ei sillä ole väliä, millä on väliä on omalla jaksamisella, innostumisella, kiinnostuksella.

Pidän luultavasti muutaman päivän taas messe-hiljaisuutta väsymyksestä johtuen. Huomaan etten kykene siellä keskustelemaan joten en avaa sitä lainkaan.

Puhelin on päällä ja sähköpostit käyn tsekkailemassa. Tämä noin tiedotuksena niille jotka minua ehkä kaipaa. En vain jaksa olla ny sosiaalinen, yritän keskittyä säilymään hengissä.

Tänne luultavasti ilmoittaudun ainakin päivittäin, sitten leikkauksen jälkeenkin vaikka Ällän avustuksella jos ei muuten.

Paha olla.

Hengittäminen tuntuu juuri nyt ainoalta asialta johon jaksaa keskittyä, kaikki muu on liian voimia vaativaa enkä kykene.

Tuntuu että elämästä selviäminen jotenkin hengissä on suuri tavoite. Että se olisi ehkä liiankin suuri tavoite neidille. Ettei sitä ehkä kykene tekemään, selviämään hengissä kunnes on oikea hetki kuolla. Ettei ota varaslähtöä kuolemaan. Varaslähtö tuntuu houkuttelevalta silloin kun tuntuu niin pahalta ettei jaksa edes hengittää. Oikeammin ei meinaa kyetä hengittämään, ei ole voimia hengittää. Neiti olisi luultavasti jo lopettanut hengittämisen jos se olisi jotenkin järjellisesti mahdollista. Mutta son onneksi sisäänrakennettu ominaisuus jota ei tarvitse kovin itse suorittaa.

Tämä sairaus syö keskittymiskyvyn ja muistin. En muista mitä olen sanonut ja mitä en. Saatan unohtaa käymäni keskustelun samantien ja puhua sen sitten uudestaan viiden minuutin kuluttua. En jaksa keskittyä kirjaan kuin kaksi sivua kerrallaan koska on vaikea pitää mielessä mitä tapahtui sivun yläreunassa lukiessaan kohti alareunaa. Saatan seistä keskellä olohuonetta miettien että jotain piti tehdä mutta ilman mitään ajatusta siitä mitä se olikaan. Keskustelujen käyminen on välillä raskasta koska ei jaksa keskittyä kovin pitkään mihinkään ajatusta vaativaan. Eikä muista.

Olen täällä taannoin listannut syitä elää. Ne pätee edelleen. On oltava jokin kiinnekohta jotta jaksaa. Muuten oikeasti menisin ja ottaisin kaikki pillerit, vetäisin ranteet auki, kävelisin junan alle. Tekisin jotain jotta tämä loppuisi. Koska olen niin väsynyt etten jaksa enää.

Taidan olla oikeasti kipeä. En jaksa selata pinkkiä. Olen selannut sitä viimeksi ajatuksella...öö..keksiviikkona kai. Minä en muista koska viimeksi olisin ollut näin kauan sieltä pois, en edes silloin "latautumisviikolla" isin luona vaan silloinkin riekuin siellä heikkopäisenä. Nyt ei vain keskittymiskyky riitä siihen että jaksaisi sitä selata. Tai jaksan selata, siis katsella mutta jotenkin kaikki menee ihan ohitse, en ymmärrä mitä ihmiset on kirjoittaneet enkä osaa itse kirjoittaa mitään. Pinkki on kuitenkin ollut mun henkireikäni kaikki nämä vaikeat kuukaudet. Mutta minä palaan sinne kyllä, kunhan vaan jaksan.

Kerroin Mammalle. Puhuin itseni pussiin sanomalla olleeni Nokialla mikä johti kysymyksiin jotka johti siihen että sanoin Ällän olevan nainen ja mun tyttöystävä. No kai mamma nyt ymmärsi sen että Ällä on nainen noin muutenkin mutta kun ei oikein osannut sanoa mitään järkevää kysymykseen että kuka hän on niin fiksu neiti sanoi että nainen ja mun tyttöystävä. Hih. Mutta. Mamma vain kysyi että olenko minä samanlainen kuin Salattujen Elämien tyttö mihin vastasin kyllä.

Nyt ei tarvitse varoa sanojaan, minun eikä muiden. Helpotti kun ei tarvitse pyörittää nyt tätäkin mielessään. En varsinaisesti ole murehtinut asiaa mutta kuitenkin on mietityttänyt että miten hän reagoi. Ja miettinyt olen että kerronko vai en. Mutta nyt oli helppoa ratkaista asia kun tiedän Ällän tulevan mukanani Teemun rippiäisiin kesällä niin sitä ennen halusin tiedottaa Mammalle asioiden tolan.

Olen niin väsynyt että tuntuu huone keinuvan. Mikä on aika ahdistava tunne. Koska tiedän ettei tämä mihinkään pyöri. Sydän hakkaa taas kahtasataa ja olo on sellainen että melkein haistan veren joka sykkii aukivedetyistä ranteista. Ei, en ole sitä tehnyt mutta neidin vilkas mielikuvitus tekee taas kivoja mielikuvia.

Taisimme aiheuttaa pahennusta junassa Ällän kanssa eilen. Puhumalla lesboudesta, seksistä, miehistä, rikkinäisistä elämistä, mielenterveyden horjumisesta. Miksiköhän on ettei näistä asioista saisi puhua ääneen?

Mainospala vielä loppuun. Katsokaa ihmiset Madagaskar. Mielettömän ihanan hassu elokuva. <3

Kabuum?

Me lähdettiin sitten kuitenkin Ällän kanssa sinne reissuun. Oli ihanaa, oikein ihanaa. Kiitos muru.

Baletti oli hieno, hotellihuone oli hieno ja eilen oli kiva shoppailla tallinnassa. Neiti kantoi sieltä kassikaupalla kirjoja (mikä on tosi iso yllätys). Kirjakaupat siellä oli ihania, aivan ihania. Voi sydän miten ihania kirjoja.

Ällä lupasi soittaa puolestani huoltomiehelle hajonneesta suihkusta. En itse saa soitettua. Mikä on tietty vähän naurettavaa koska tiedän hyvin että tarvitsen uuden suihkun mutta en saa soitettua siitä huoltomiehelle. En vain jaksa enkä kykene. Se on tämä ihana sairaus. Depressio.

Neiti puhui Ällälle paljon asioita reissussa. Mikä oli hyvä. Hänelle on helppo puhua. Joskus tämä helppous mitä tässä suhteessa on niiin on myös hieman hämmentävää. En ole tottunut siihen että yhtäkkiä edessäni vain seisoo ihminen joka on heti lähellä. Jonka kanssa on niin äärettömän hyvin helppoa olla.