Tänään on käsittämättömän hervoton päivä. Sinkoilen paikasta toiseen ja epäilen että aina piilossa ollut keskittymishäiriöni on lopullisesti aktivoitunut. Tai ehkä ulkoavaruuden minimiehet ovat asettaneet ansoja päähäni ja törmäilen niihin. Niin sen täytyy olla.
Heti tämän todettuani rauhoituin.
Ajatus on sitä että jokin kulkee, jokin kuljettaa, jonnekin on matkalla, jotakin näkemättä ja on ajateltava eteenpäin, nähtävä tarkemmin. Miksi siis ajatukseni karkaavat? Niitä ei tavoita tai ne kulkevat edellä, kuin tietäisin jotakin enemmän enkä kuitenkaan aivan.
Musiikissa toisinaan kuulee kuinka joku on onnistunut hiomaan ajatuksen, tunteen tai aavistuksen. Hiominen on sitä että jokin kristallisoituu, muuttaa muotoaan sillä se löytää sisäisen olomuotonsa, tulee enemmän sellaikseksi kuin sen täytyy.
Minä olen sillä matkalla. Olenko löytänyt tien, oikean? Mistä tiedän minne seuraavaksi. Sydämeni on harhaanjohtava sillä se pelkää kipujaan.
Kuinka voikaan olla että toisinaan huomaa nauttivansa niin täydellisesti siitä että osaa olla hetkessä ja saada ihmiset kuuntelemaan, että osaa kuunnella ja antaa aikaa. Koen pieniä onnen hetkiä tehdessäni näitä asioita ja tunnen silti sen raskauden jonka se vaatii. Kuin jotakin vähitellen avautuisi minussa ja se tunne on valtava vaikka piilossa. Enkä tiedä mitä kaikkea pitäisi nähdä, mitä vielä on piilossa tietoisuudeltani, miten jännittävää silti.
Olen nykyään aina janoinen. Levottomuus on hieman väistynyt mutta polte jatkuu yhä.
Pari viikkoa sitten
uni oli vielä paksu
sellainen sysi
täysi ja pitkä
nyt on tullut muutos
kevyempi aste
vatsaani vääntää ja olen huonona ja silti rimpuilen kuljen hitaasti ja kuuntelen tykytystä ja pelkään milloin törmään isoimpaan lukkoon. Sinkoilen siinä vierellä jatkuvasti, rohkenematta pysähtyä.
Tiedätkö
Olen aina kuvitellut Sinut
vierelleni vaikeina hetkinä
silloinkin kun et ollut siinä
olit Aina
jkun en itse uskaltanut
kuljit puolestani
eikö juuri se
tee Sinusta
Suurinta Minusta
Seikkailuahan tämä on ja millaista.
Että ensimmäisenä mieleen tuleva on ulkopuolista, kimpoavaa. Kuinka puhuisin siitä kuvin, kieliasuin. Jos siis yhden ihmisen mieleen mahtuisi kymmeniä muita, kuvia, värejä, tuntuja. Niin sellaiselta se tuntuisi, siltä se tuntuu.
Silloin kun en jaksa kuunnella menen laaksoon. Tyhjään ja hiljaiseen, nukkuvaan. Sinne missä ei ole ketään, missä ei liiku mikään. Se pieni saari keskellä merta, ystävänä vain tuuli ja Sinä. Ja vesi tietysti. Kalliolta laskeudun uimaan joka aamu. Pitkin vedoin, upottavin sukelluksin. Ja meri on toinen ihoni, ottaa minut haltuunsa ja yhdessä me jatkamme olemista, olemme yhtä.
Junavaunussa oli elefantti
pieni vasta
se tuuttasi kärsällään,
kuin olisin katsellut lasta
varovasti heräsin unesta
huone täynnä tummuutta
utua värittömästä lumesta
mietin elefanttia,
sen lämmittävää oloa
kaivoin peiton alle majaa,
uskoin;
se kävi näyttämässä pienen voimansa
suurikin kaipaa usein pientä koloa.
Juoksin niin kovaa
ettei sade ehtinyt iholle
etenin niin varmasti
että kaikki oksat vaipuivat
kunnes tulin vedelle
lumen jääradalle
ja astuin sen poikki.
Ja ilma allani muuttui kevyeksi,
tyhjyys upottaviksi pinnoiksi.
Vajotessani näin jalkojeni kantavan kaiken josta olin luopunut
kaikki murheeni unta
harhaa.
Olisinpa siinä kohdassa
jonka tunnen heikoimmin
Kuulisin sen äänen
kaikkein vaimeimman
Pienessä tuulessa
myötäisessä
Ohjaisin nämä reitit selkeiksi
Ja antaisin eksyä.
Uusi vuosi.
Tänään ihmettelin kahta asiaa. Sitä etten oikeasti tiedä mitä elämässä haluan ja sitä miten paljon yhteen vuoteen mahtuu. Samaan hengenvetoon totesin kuitenkin myös, että en tahdokaan tietää mitä haluan, sillä silloin kaikki olisi liian siistissä paketissa. Teen sitä mitä teen nyt intohimolla, elän tässä ja katson mitä siitä syntyy. Ja uudenvuodenlupaukseni on olla rehellinen itselleni.
Mitä elämässä oikeastaan tapahtuu? Sarja pyrähdyksiä joita voi vain ihmetellä jälkeenpäin, joista oppia ja kun jotakin on oppinut niin tullaan ehtooseen, katsotaan taaksepäin ja todetaan että tällaista oli elämä. Ehkä, ehkä ei.
Mielenkiintoista ainakin.