rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Mamma on taas kotona ja voi jotenkuten.

Luen muutaman ihmisen blogia enkä ole tainnut koskaan oikein kommentoida sen kummemmin. En koe että saan tehdä niin koska olen vahingossa sinne eksynyt enkä siis ihmistä tunne jonka ajatuksia/tekemisiä luen. Ihan kuin olisin siellä salaa. Aika ajoin tulee eteen entry joka normaalioloissa kirvoittaisi (onko se noin kirjoitettavissa) neidin kommemtoimaan mutta sitten en kuitenkaan sitä tee koska koen ettei se ole oikein. Ehkä pitäisi olla rohkea ja heittäytyä, katsoa mitä kirjoittaja sanoo jos paljastan että olen siellä seuraamassa hänen elämäänsä.

Neiti kävi tänään kampaajalla. Valitettavasti huomasin ettei mottoni toimi (tukka hyvin, kaikki hyvin) vaan olo n edelleen kovin huono. No, on ainakin pehko kohdillaan noin suurinpiirtein. Nyt sitä taas ehkä sitten joskus jaksaa laittaa, nyt ei jaksa tosin muuta kuin pestä sen aina aika ajoin. Hyvä kun sitäkään joka päivä. Miten ihminen on näin väsynyt.

Miten pahoin ihminen voi voida?

Verenkiertohäiriö se on mutta ei ilmeisemmin mitään vakavaa, pitävät häntä yönyli tarkkailussa ja käymme sitten hakemassa kotiin hellään hoivaan takaisin aamulla. Niin eksyneen näköinen vanha rouva jäi istumaan sängyn reunalle kun lähdimme, kesti hetken tajuta ovelta katsoessani että son mun mamma.

Miksi elämästä ei selviä hengissä? Minä haluaisin häne selviävän, hän on niin hyvä. Hauras, mennyt niin pieneksi. Pelkäsin että rikon kun halasin niin tiukasti.

Mamma on sairaalassa, aivoverenkiertohäiriö on ilmeisimmin kyseessä mutta eivät olleet vielä varmoja. Pappa juuri soitti ja lähden sairaalalle hänen tuekseen. Mamma oli alkanut voida huonosti yöllä ja oli kovin voipuneen oloinen kun siellä poikkesin iltapäivällä. Sanoinkin että huomenna on varattava hänelle lääkäri jos vointi on edelleen huono. Nyt oli sitten mennyt kävely tosi huonoksi ja puhe sopertavaksi.

En halua menettää häntä, hän on minulle kaikkein rakkain. <3

Neidin on ihan pakko suorittaa vähän piilomainontaa tässä välissä ja kertoa seta foorumista jossa käy heilumassa kuin heikkopäinen. Tämä liittyy neidin kasvutarinaan joten siksi se voidaan tänne tunkea.

Syksyllä neiti oli hieman eksynyt itsensä kanssa ja löysi sitten muutaman mutkan kautta setafoorumille ja Pinkkiin. Siellä rohkeni suunsa avata ja hämmästyksekseen löysi muita eksyneitä sieluja. Ihmetteli aikansa mitä, mikä on kunnes rauhottui kuuntelemaan sisintään ja ymmärsi syvimmän olemuksensa. Kuinka hyvältä, helpottavalta tuntuikaan sanoa ääneen se minkä on tiennyt aina mutta mitä ei koskaan aiemmin ollut uskaltanut myöntää edes itselleen. Että on lepakko. Vertaistuki, nuo ihanat Pinkillä pyörivät ihmiset ovat minulle iso tuki, olivat syksyllä ja ovat sitä nytkin.

He näkevät neidin mielenkiintoisena ja ihanana ihmisenä. Ihania ovat itsekin.

Ihokaipuu iski yöllä. Tarve halirutata Ällä. *huoh*

Vinot vatsalihakset on vähän arat.

Ihan pakko tänne laittaa lyhyt raportti ensimmäisestä neidin pilates-tunnista. Ohjaaja vaikuttaa mukavalta (kauniilta, syötävän kauniilta) naiselta joka otti asiakseen tietää kaikkien nimet ja oli kiinnostunut mitä meille kuuluu. Kiva ryhmä, 12 henkeä meitä on.

Nyt on olo kuin olisi venytetty. Ryhtiä pohdittiin ja vinoja vatsalihaksia. Ne kuulemma jokaisella jossain kerrosten alla on piilossa. En oikein osannut hengittää oikein mutta ehkä sekin sitten aikaa suttaantuu.

Löysin seppälän alesta takin, ihanan vihreän ja lähti mukaani vain 20 eurolla! Taidan viettää perjantai-illan kotona, kirjojen kanssa sängyssä. Mietin leffaan menoa mutta ei siellä mene mitään mitä yksin haluaisin katsomaan. Ehkä Ällä lähtee kanssani huomenna katsomaan narniaa, minä lupasin viedä hänet leffaan nimittäin tällä viikolla.

Kovin huisia ei neidin sosiaalielämä ole, yksin kotona internetin ihmeellisessä maailmassa perjantai-iltana. Kaipa se tästä, en minä välttämättä minnekään baariin kaipaakaan ja saisi sitä seuraa jos vinkuisi jonkun tänne. :D

Järkyttävä pakkanen, ei minua ole luotu tälläiseen keliin. Aivan järkyttävän kylmä, reidet palelee vieläkin vaikka olen sisällä ollut jo puolisen tuntia. Tosin tehtiin ihan pirteä kävely Hoon kanssa joten saattaa kestää hetki ennen kuin ne sulaa. Ja joudun lähtemään vielä uusiksi tuonne kurimukseen, puoli viisi alkaa pilates-kurssi.

Käytiin äänestämässä. Tarja sai ääneni kuten ensimmäiselläkin kierroksella ja kuten 6 vuotta sittenkin. Minulle valinta oli kovin helppo. Olin yllättynyt kun eilen kävi ilmi että äitini on äänestänyt Niinistöä. Kummallakin kierroksella.

Nukuin kyllä viime yönä mutta kemiallinen uni ei vain ole yhtä palauttavaa kuin uni muuten. Olo on väsynyt ja taidan ottaa tirsat mikäli uni tulee silmään. Asioita pyörii taas urakalla päässä ja yritän olla niitä miettimättä koska ne on asioita joille en juuri nyt mitään voi. Sunnuntaina taidan olla niiden suhteen viisaampi ko on käyty perhekeskustelu menneistä tapahtumista. Se hieman pelottaa, en tiedä mitä odottaa siltä koska ei ole selkeitä muistikuvia oikeastaan lainkaan.

Mieli on kummallinen vekotin. Se muistaa toisia ja unohtaa toisia asioita. Tai ei unohda, pakkaa ne vain niin syvälle että luulee ne unohtaneensa. Minä olen pakannut jonnekin hyvin syvälle lähes koko lapsuuteni. Johtuen vaikeista ajoista jotka seurasivat äidin ja isän avioeron jälkeen. Näin neiti luulee. Toivoo että joskus pääsisi sinuiksi tapahtuneen kanssa ja ehkä muistaisi asioita tai että ainakin voisi hyväksyä sen ettei muista.

Neidillä on nälkä. Kumma tunne jonka jo melkein on ehtinyt unohtaa ko nälkä on ollut niin harvoin viime aikoina. Saatan olla syömättä koko päivän, ei ole ruokahalua eikä tule näläntunnetta. Enkä muista juodakaan sen puoleen. Lääkäri määräsi senkin takia neidistä otettavan peruslaboratoriokokeet, ettei pääse kuivumaan tai mitään. Niissä kävin aamulla.

Neiti kävi taas ulkona. Pirun kylmä, sisälläkin pitää olla useampi kerros vaatetta ja jopa nukuin pyjamahousuissa ja t-paidassa mikä on erittäin epätavallista ko tykkään nukkua alasti. En tykkää siitä että herään kuristavaan oloon kun neiti on pyörinyt niin että on ihan solmussa sen vaatekappaleen kanssa missä yrittää nukkua. Mutta oli niin kylmä illalla ettei kahdesta peitosta huolimatta voinut mennä alasti nukkumaan.

Sain lisää lääkitystä jotta uni tulisi. Cipramilia ei tässä vaiheessa nosteta vaikka tarvetta olisi ko annoksen nosto saattaa lisätä ahdistuksen tunnetta eikä sitä toivo lääkäri eikä minä sen enempää. Laboratoriokokeisiin menen huomenna aamulla, pitää olla paastoarvot. No, paastoamisen en usko tuottavan vaikeuksia kun en kerran muutenkaan syö tai juo pahemmin niin enköhän minä selviydy syömättä ja juomatta iltayhdeksästä aamukahdeksaan.

Isi on hauska. Sitä nauratti tytön aninkaistenmäki-sekoilu vielä illallakin. Jotenkin hän vaikutti surumieliseltä kun kiikutti tyttärensä kotiin, painotti että aina saa soittaa jos tulee jotain. Kutsun isin ja äidin sunnuntaiksi tänne, keskustelemaan menneisyyden haamuista jotka neitiä vaivaa. Ei tule olemaan helppo keskustelu mutta välttämätön jotta neiti pääsee tässä suossaan eteenpäin. En tiedä yhtään mitä odottaa tuolta keskustelulta, onneksi on aika miina-tädille maanantaille joten tilannetta saa siellä sitten purettua.

Ihokosketus oli ihanaa eilen.

Ulkona on ihan kauhean purevan kylmä tuuli joka käy ikävästi poskiin. Olen siellä nyt kahdesti käynyt tuulen tuiverruttamana eikä kyllä tekisi mieli enää lähteä uusiksi. Ja Fibrojumala suuttui tuulesta, jalat on kuin tulessa ko niitä särkee.

Fysioterapia on tältä erää ohitse osaltani. KIduttavan eswt-hoidon sijaan kättäni imuroitiin. Jollain sellaisella avaruusvempaimella. Ei neiti oikein ymmärtänyt mikä sen idea oli mutta koitettiin nyt sitten sitäkin. Toivoton olo, ei jaksa uskoa siihen että mikään auttaa, että kipu joskus loppuisi. Jotenkin kipu vain jyrää minut alleen ihan kokonaan. Tekisin mitä vain että se loppuu.

Hellästi katselen lääkeliuskoja ja mietin että toisiko helpotuksen jos ottaisi ne kaikki.

Neiti taas kyöpelöi, ei tule uni eikä ole edes olo että huvittaisi mennä sänkyyn pyörimään joten viihdytän itseäni lasillisella punaviinia (juu, vain tämä yksi), musiikilla ja Edith Södergranin runoja selailemalla. Neiti ei nyt taas muista että onko täällä jo hänestä puhunut mutta hänen sanojensa pariin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Huomasin tänään keskustelessani messessä että liian kauan on siitä kun olen puhunut runoista IRL jonkun kanssa.

Jännää on huomata aina aika ajoin miten sitä puhuu tietyistä asioista tiettyjen ihmisten kanssa ja toisista toisten kanssa. Emme me koskaan Ällän kanssa puhu runoista tai runoudesta vaikka se on molempien yhteinen intohimo. Miksiköhän näin? No, neiti nyt noin muutenkin huomaa että järki pakenee päästä tytön lähellä eikä siis tule puhuttua oikein mistään loogisesta tai järkevästä, saatikka niin kauniista kuin runot. Olen tainnut sanoakin että neidille sanat on tärkeitä ja palvon ihmistä joka osaa kirjoittaa.

Neiti ajatteli joskus itsekin osaavansa. Nyt tyydyttää kirjoittamisen tarvettaan näin, pitämällä blogia. Pieni haave olisi joskus olla työssä jossa voisi kirjoittaa, kirjoittaa sitten vaikka ammattitekstiä mutta kuitenkin niin että voisi käyttää sitä mitä luulee osaavansa. Ja mistä nauttii.

Päätin pitää runokutsut. Punaviiniä, juustoa, runoja ja paljon keskustelua. Yökyöpelikutsut. :)

Täällä keikun, hengissä.

Uupunut päivä on ollut tänään, unihiekka on jossain kateissa joten neiti nukkuu ihan miten sattuu. Yöaikaan vähemmän joten paikkasi juuri univajetta muutaman tunnin päiväunilla.

Koen sitä hylkäämiseksi tulemisen pelkoa suhteessa kaikkiin naisiin jotka olen elämääni päästänyt, ymmärrän. Myös ystäviäni testaan joskus että mitä ne oikein kestää, miten pitkälle ne on valmiita venymään ja pysymään lähellä neitiä.

Ajatus ei kulje lainkaan, taisi aivojeni ripppeet jäädä sinne unimaahan.

Milloin olo helpottaa? Sitä Neiti vaan kysyisi ko jotenkin tuntuu että neiti menee puoli askelta etteen ja viisi taakse.