rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Toisella katselukerralla Brokeback mountain irrotti kyyneleitä tässäkin neidissä. Itse asiassa koko seurueemme itki, iha avoimesti itki liikutuksesta. Hitto että se on kaunis leffa. Ostin kirjanakin akateemisesta, pitää käydä tilaukseni huomenna noutamassa. Lisää kyyneliä siis.

Jäin miettimään kuinka etuoikeutettu olenkaan kun voin välittää Ällästä avoimen julkisesti. Suukottaa kadulla, kulkea käsi kädessä pelkäämättä. Ennis ja Jack eivät sitä voineet tehdä. Olen pahoillani heidän puolestaan koska uskon että jokaisen kuuluisi saada julkistaa onnensa. Mikäli siis haluaa, arvostan niitä jotka elävät kaapissa omasta halustaan. Kun ei ole itse yhtään kaapissa enää, en halua änkeä sinne edes muiden takia. Enkä tiedä osaisinko. Tärkeämpi taitaa kuitenkin olla se etten halua. Koska ei ole pakko. Tämä on minun valintani ja olen siihen tyytyväinen. Ulkona olemiseen. On ihanaa että Ällä lähtee kanssani sunnuntaina ristiäisiin koska hän on minulle tärkeä. Tykkään hänestä. Paljon. Oli ihana nähdä tänään.

Minulla on sisäinen kylmä olo, vapisen. Vaatetta on päällä pari kerrosta joten kylmä ei pitäisi olla. Silti vapisen, tärisen. Paniikki meinaa taas tulla läpi. Tai en tiedä onko se ihan sellainen paniikkioloakaan.

Sisäinen kylmyys, turta sielu.

Menen torstaiaamuna sokerirasitukseen ja kilpirauhaskokeisiin. Arvot oli yli ja ali rajojen joten siksi nämä tutkimukset. Siellä pitää olla aamulla 10 yli 8 eli aivan järkyttävän aikaisin. Noin aikainen aamu tarkoittaa todella pitkää päivää masentuneelle mielelle.

Väsyttää niin että jopa istuminen on raskasta. Siihen täytyy keskittyä, vaakataso on ainut jossa voi vain olla. Olemiseen pitää keskittyä, tuntuu ettei hengitys kulje ilman jos en mieti. Hengittämistä siis. Isän luona on siinä mielessä ihana olla että muut kannattelee sitä osaa mitä en itse jaksa kannatella. Kysyy oletko syönyt, ottanut lääkkeet, jaksaisitko mennä suihkuun. Kun on niin väsynyt ettei muista koska on käynyt suihkussa on todella väsynyt.

Rakkaus. Kohtaakohan minua koskaan rakastumisen tunne? Tunnistanko sen? Kävelenkö sen ohi silmät suljettuina koska en uskalla kohdata sitä? Näitä ehkä suurempi kysymys neidin kohdalla on kohtaako joku tunteen että rakastuu neitiin?

Kommentoin Oudon blogiin rakastumisen vaikeudesta. Tai ei kai oikeastaan rakastumisen vaikeudesta vaan siitä tunteen erottamisen, tuntemisen vaikeudesta. Kuten tiedätte, neiti on huono ihmissuhteissaan koska on hätäinen ja pelkää.

Jäin miettimään ensisilmäyksiä. Ihastumisen tunnetta. Voiko ensisilmäyksellä tietää että tuo on mun? Voiko sen sanoa ääneen jos tietää? Onko joku mun? Voiko toinen olla mun, noin yleensäkään?

Tietääkö sen jos toinen on sinua varten, valtaako silloin jokin selvä tunne sinut joka sanoo että nyt, tämä, tässä?

Neiti kyselee kun ei tiedä.

Täällä ollaan, pakkasen keskellä suuressa pääkaupungissa. Pienistä suunnitusvaikeuksista huolimatta perille löytäneenä. Kaksi ei-helsinkiläistä kun meinasi eilen tyytyväisenä matkustaa kolmosen ratikalla väärään suuntaan. Kolmosen ratikat on pelottavia. Ne on.

Muuten reissu on ollut ihana, voimia vei eilinen tapaaminen foorumilaisten kanssa aika paljon niistä vähistä mitä niitä nyt neidillä on mutta kun oli niin mukavaa niin sitä ei ehtinyt huomata että uupuu. Mukavaa että tapaamisesta on tullut jokakuukautinen koska ihmiset on ihania ja on ihana nähdä heitä myös kasvokkain. Ja turku-miitti on jo suunnitteilla. Neidin ei siis aina tarvitse harrastaa maakuntamatkailua kun haluaa tavata. Kiva.

Tänään leffaan, exän kanssa järvenpäähän ja sitten kotiin. Niin, exä vastasi eilen puhelimeensa ja sovimme tapaavamme tänään. Käymme siellä entisessä asunnossa, minä hakemassa muutaman levyn ja kirjan. Ja ensi viikolla käymme tyhjentämässä sen. Exän tietämättä tosin mutta itsehän ei ole ollut yhteistyöhaluinen velkansa suhteen, siksi päädyin hakemaan loputkin tavarat pois. Ne kun on oikeasti minun, minä ne olen sinne raahannut joten minä ne voin sieltä raahata poiskin. Voivoi sitten jos toista jää se jotenkin harmittamaan, olisi hoitanut asiansa ajoissa ja kunnolla. Hieman jännittää miten se tapaaminen tänään sujuu, emme ole nähneet lokakuun jälkeen.

Eilen iski ikävän tunne Ällää kohtaa. Ihan noin yllättäen katsoessani Aan kanssa Shrekiä.

Löysin taivaallisen kaunista musiikkia jota kuuntelen silmät kiinni yrittäen rentoutua. Käyden mielikuvitusharjoitusmaisesesti läpi sitä mielessäni että olen sairas, saan olla sairas ja minun pitää olla sairas.

Tietyllä tapaa vasta nyt olen luopunut terveen ihmisen identiteetistäni, heitin sen menemään maanantaina Miina-tädin otettua esiin osastohoidon. Siloin kai sitä tajusi että ei ole terve jos toinen ottaa esiin osastohoidon. Yritän kuitenkin pärjätä kotona jotta säilyisi arkirutiinit jotenkin. Olen luultavasti viikonlopun yli täällä isillä ja ensi viikolla yritän kotiutumista. Huomenna tosin lähden helsinkiin, lähden vaikka voimat on miinuksella mutta en halua missata mahdollisuutta tavata ne ihanat ihmiset joiden kanssa höpisen päivät pitkät foorumilla.

Neidin muisti pätkii taas eikä muista kertoiko että veljen kanssa on kyetty jopa puhumaan. On sydäntä lämmittävää se että hän on kiinnostunut mitä neiti huseeraa koneella, lukee bloggauksiania ja ihmettelee mitä muuta teen. Ehkä me taas joskus ollaan sisko ja veli. Ja mikäli tämän olen jo kertonut niin pahoittelen toistoa.

Yritän selvitä päivät ainakin kotona, kriisiosastolla on minulle yöksi paikka jos haluan mennä tai tuntuu että kovin impulsiivinen olo eikä yksin siten pärjää. Tai edes täällä isän luona vierihoidossa. Kuitenkin yhdessä päätimme että kotona oleminen on ehkä kuitenkin parasta juuri nyt, täten säilyy arkikosketus ja saan kontaktia ihmisiin joka päivä. Osastolla on niin täyttä ettei siellä kuulemma masentunut mieli lepää eikä välttämättä saa lainkaan joka päivä kontaktia hoitohenkilökuntaan joka päivä.

Lääkitystä nostettiin, nyt alkaa kuulemma olla tasolla jonka pitäisi purra vaikeaan masennukseen. Siitä neiti kärsii. Sairaslomaa on nyt sitten huhtikuun lopulle, reilun kahden viikon päästä taas psykiatri ja sitä ennen uudet verikokeet. Miina-tädin näen maanantaina.

Kaipaan Ällän viekkuun.

Valvoin lähes koko yön koska kipulääkkeet herätti uinuneen refluksini. Kivaa. Jotenkin revin itseni sängystä ja istun puoliunessa odottaen että kello tulee sen verran että lähden kohti psykiatria. Aion kysyä jos kirjoittaisi minut sisään osastolle. Jos ei niin sitten saa kyllä kertoa mitä ihmettä aikoo tehdä jotta minä selviän tästä.

te jotka kaipaatte minua meselle, olen isällä vierihoidosa enkä jaksa luultavasti meselle tulla. tavoittaa puhelimella jos kaipaat kovin.

Käsi leikataan uuden kerran, leikkaus tulee olemaan iso ja raju koska enää ei säästellä mitään vaan otetaan se pois mitä voidaan ja tehdään se mikä on mahdollista jotta sen kanssa voisi elää. Uskon käteni käsikirurgilleni ja luotan että hän tekee parhaansa. Toivoisin apua ainakin siksi aikaa että saisin pään hieman parempaan kuntoon, että olisi taas voimia taistella ikuista vihollista numero 2 vastaan.

Ikuinen vihollinen numero 1 on masennus. Se on ollut läsnä elämässäni niin kauan etten enää muista koska se oikeastaan alkoi. Mikä tai kuka olin ennen sen alkua. Silti yritän haparoida pimeässä itseäni etsien jotta saisin ne palaset takaisin kasaan. Siis vaikka en tiedä mitä paloja edes haen. Joudun kokoamaan itseni uudestaan, rakentamaan uusia paloja ja toivomaan että liimaus kestää. Olen kuin korttitalo, huojuva ja helposti kaatuva.

Näin aiemmin vain mustaa, harmaata ja pimeyttä. En näe enää edes sitä. Olen ihan tyhjä sisältä, se musta mikä siellä oli, on hävinnyt. Tunnen itseni täysin turraksi, ihan kuin en olisikaan enää täällä. Kuori, ruumis on mutta mieli ei enää ole. Katson peiliin ja näen itseni, kuulen itseni puhuvan ja huomaan tekeväni asioita. Mutta en tunne itseäni, en koe olevani täällä. Tuntuu kuin fyysinen kipukin olisi jäänyt jonnekin psyykkisen tuskan taakse, se ainut mikä ilmoitti minulle aiemmin että olen hengissä. Ahdistus ja masennus on jyrännyt alleen minut kokonaan.

Meinasin aiheuttaa eilen lääkärille ongelmia kun sanoin että tarvitsen kipulääkitystä ja että tramal eikä sen johdannaiset käy koska ne ei sovi yhteen mielialalääkkeen kanssa. Varmaan vartin selasi lääkäri pharmacaa ennen kuin löysi jotain mitä uskalsi antaa kokeiltavaksi kun olin ensin kieltäytynyt temgecistä mikä on ihan huume(subutexia). En usko että tässä tilanteessa moinen lääke olisi kovin hyväksi tälle heikolle psyykkiselle tilalleni. Jotain kuitenkin löytyi ja niitä napsin. Lääkitystä alkaa taas olla kuin mummoilla, laskin tänään että yhteensä 6 sorttia menee suun kautta. Ja lisäksi sitten vielä on sellainen kipusuihke tuohon käteen.

Neidillä on kriisipaikkaoikeus psykiatriselle avo-osastolle. Pelottaa mutta tämä on tilanne, suoraan ja kiertelemättä. Pää ei toimi eikä sille nyt mitään voi muuta kuin yrittää selvitä hengissä. Mikä tuntuu olevan kovinkin raskasta, kovinkin vaikeaa. Enpä olisi uskonut sen olevan näin vaikeaa. Niin paljon helpompaa olisi ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päättää tämä kituminen. Mutta kun. Ei se taida olla kovin järkevää joten yritetään vielä kitua ja kestää ja katsoa josko jonain päivänä ehkä se aurinko löytäisi minutkin taas. Sen on pakko. Ei voi jatkua näin, yksinkertaisesti ei voi koska tämä on niin kuluttavan kamalaa.

Tuntuu ettei akut lataudu lainkaan. Että ne on ihan miinuksella ja että kaikki varasellaisetkin on jo käytetty. Ihan kokonaan. Jo hengittäminen on raskasta, saatikka siten mikään muu. Virkkaan koska se pitää ajatukseni pois itseni tappamisesta. Jee.

Tänään on käsikirurgi, suunnitelma neidin puolelta on että käsi leikataan uusiksi. Ja jotain kunnon kipulääkkeitä on saatava ettei tapa itseään sen takia että sattuu.

Tästä tuli tappo-entry. Sori.