rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Täällä keikun, hengissä.

Uupunut päivä on ollut tänään, unihiekka on jossain kateissa joten neiti nukkuu ihan miten sattuu. Yöaikaan vähemmän joten paikkasi juuri univajetta muutaman tunnin päiväunilla.

Koen sitä hylkäämiseksi tulemisen pelkoa suhteessa kaikkiin naisiin jotka olen elämääni päästänyt, ymmärrän. Myös ystäviäni testaan joskus että mitä ne oikein kestää, miten pitkälle ne on valmiita venymään ja pysymään lähellä neitiä.

Ajatus ei kulje lainkaan, taisi aivojeni ripppeet jäädä sinne unimaahan.

Milloin olo helpottaa? Sitä Neiti vaan kysyisi ko jotenkin tuntuu että neiti menee puoli askelta etteen ja viisi taakse.

Harvinaista, neiti meni sanattomaksi Oudon kauniista bloggauksesta. Ei oikein osaa neiti ottaa kehuja vastaan. Varsinkaan noin henkilökohtaisia kehuja. No oikeastaan ei kehuja lainkaan mutta se siitä. Se ei ollut syy miksi tässä nyt istun.

Vaan. Jäin miettimään syitä elää. Ne tavalliset on jo käytetty loppuun jotka saisi roikkumaan elämän syrjässä joten päätin että mietin vähän vaihtoehtoisia.

Ensinnäkin tämä blogi, kyllähän minun pitää elää jotta voin kertoa teille hömelöstä elämästäni. Kirjat, minun on elettävä jotta saan lukea vielä ne sadat ihanat kirjat joita en ole löytänyt tai joita ei ole vielä luettu. Edith Södergranin runot, surullisia ja kuolemaan kutsuvia mutta kuitenkin ne antavat voimaa. Ällän runokokoelma pitää nähdä joten en voi kuolla ennen kuin se julkaistaan.

Tässä ei ollut tolkkua tai järkeä mutta hyvä niin. Joskus on parempi niin :)

Sain terapiassa tänään kiinni jostain oleellisesta. Mutta pelottavasta.

Äiti hylkäsi pienen 7-vuotiaan tyttärensä viettääkseen sinkkuelämää. Näin minä koen vanhempieni avioeron jossa minä jäin pienenä tyttönä isän hoiviin ja äiti lähti. Järjellisenä ihmisenä tiedän ettei asia näin ole, että siihen liittyy muutakin mutta minkä pieni ihminen tunteilleen voi.

Olen aina kiinnittynyt luottamussuhteen kanssa helpommin miehiin kuin naisiin. Koska yhdistän lähtemisen ja hylkäämisen naisiin, kiitos äidin. Ja hullun asiasta tekee se että neiti on lepakko. Lepakko joka "pelkää" naisia. Joo, ongelmalapsi mikä ongelmalapsi.

Syy miksi koen aina hetkittäin kauhua suhteessani Ällään on että pelästytän itsenikin päästämällä hänet lähelle, asettaen itseni vaaraan tulla taas hylätyksi tärkeäksi kokemani naisen osalta.

Jäin miettimään onko minusta koskaan parisuhteeseen?

Tarvitsen ympärilleni tilaa, minulla pitää olla mahdollisuus lähteä ja palata. Se on vaikeaa suhteessa, toisen pitää ehdottomasti ymmärtää mistä tuo tunne syntyy jotta voi sen sietää. Neiti saattaa sylistäkin lähteä hetkeksi, tulee sitten taas takaisin. Vain siksi että se on mahdollista, lähteminen ja palaaminen. Kuitenkin olen äärettömän takiainen läheisyyden kanssa, parasta on olla vain hiljaa ihan toisen lähellä, iholla. Son vaikea yhtälö.

Vai onko se? Mistä tietää olevansa rakastunut? Mistä tietää oliko kyseessä se elämää suurempi rakkaus?

Huomaan että kaikissa suhteissani jossain kohtaa on aina iskenyt ahdistus. Siitä suhteessa olemisesta. Johtuuko se sitten siitä että mies on ollut vastinkappale, ainut kokemukseni ennen tyttöä kun on S jota nyt ei voi parisuhteeksi kai kokea. Joku varmaan muistaa että hän oli exäni avovaimo johon neiti ihastui korviaan myöten. Ja johon oli jonkinlaisessa suhteessa silloin. Saman aikaisesti exän kanssa siis. Niin, mietin että iskeekö se ahdistus naisenkin kanssa?

Olen tyytyväinen nykytilaani jossa minulla on ihana tyttö tuolla jossain jonka sylissä viihdyn. Mietin aamulla että olenko sinkku. Vai vanhapiika ? :D Tosi oleellisia asioita neiti taas pyörittää päässään mutta jostain syystä näitä on helpompi pohtia kuin niitä varsinaisia ongelmiaan.

Pesukone elää ihan omaa elämäänsä kylppärissä, toivon vain että pyykit tulee puhtaaksi. Nyt se taitaa lingota jo kolmatta kertaa samaa koneellista. Katsotaan kuinka neidin käy. Tai oikeammin kuinka pyykkien käy.

Kalsarikänni oli huono idea. Hyvin huono. Ei voi sanoa etteikö sitä olisi tiennyt etukäteen, tiesin kyllä mutta tein sen silti. Aamuyöllä olin kännissä, ahdistunut, itsetuhoinen ja pahoinvoiva. Ehkä kuitenkin onneksi niin kännissä ettei itsetuhoajatuksia saanut toimintaan asti. Vaikka ei kovin krapulainen olo olekaan juuri nyt niin kivut on taivaassa. Neidin pitäisi elää siistiä ja säännöllistä elämää ettei fibrojumala sisälläni suutu. Se suuttuu tasa varmasti kännäilystä. Aina. Silti uhmaan sitä aina aika ajoin elämällä epäsäännöllisesti.

Tämä päivä on mennyt enemmän ja vähemmän koomassa. Kivut sitoo sänkyyn, en ole oikeastaan noussut vielä lainkaan. Vähän käynyt sängystä poissa mutta palannut sitten turvaan vällyjen alle. Possu nukkuu jalkopäässä ja radio pauhaa olkkarissa. Sattuu, ahdistaa, masentaa, murhaa mietin.

Ja Murua kauniina alastomana halukkaana. Voih.

Neiti on pienessä sievässä. Humalassa siis. Lievittää kipuaan ja ahdistuun tavalla jonka tietää johtavan pahempaan kipuun ahdistukseen mutta ei jaksa nyt juuri murehtia sitä. Elän hetkessä, heittäydyn.

Minä pelkään että jupisen aina vain samoja murheitani. Murehdin että jos puhun ääneen siitä kuinka paljon oikeasti koen sitä fyysistä kipua vaivojeni vuoksi niin ihmiset kyllästyy kuuntelemaan minua, että he kokevat minun vain valittavan koko ajan sitä samaa. Kun sattuu koko ajan niin. Niin mitä? Silloin sattuu koko ajan ja sitä vain kärsii. Minä kärsin hiljaa itsekseni. Pelkään kipuilla ääneen koska pelkään että minä silloin karkoitan läheltäni ne joita en halua karkoittaa. Kumma kun toisaalta en saa karkoitettua niitä joita haluaisin karkoittaa kuten idioottiexääni.

En olekaan tainnut hänestä hetkeen purnata joten purnaan nyt. Ei vastaa puheluihini vaikka kyllä on puhelimen ääressä koska viestit kulkee. Vituttaa moinen käytös kun minä haluaisin vain puhua siitä että milloin suljetaan meidän entisen yhteisen asunnon laajakaista jota kukaan ei käytä mutta joka on auki ja josta siis juoksee laskut. Neidin nimellä tietysti. No nyt laitoin viestiä että suljen sen alkuviikosta, ottaa yhteyttä tai ei. Tiedän että hänellä on omat ongelmansa mutta silti voisi olla niin ystävällinen että vastaisi puhelimeensa kun tietää etten minä tykkää moisesta. Siinä piilee vaikeus meidän suhteessa, hän tuntee minut niin hyvin että tietää tasan mitä nappeja painaa kun haluaa jotain. Esimerkiksi aiheuttaa minulle pyhän punaisen raivotilan.

Vahva ja itsevarma ihminen saa minut taipumaan vaikka solmuun. Exä on sellainen, jos minä olen päättänyt mennä oikealla niin hän osaa puhua minut kääntymään vasemmalle saaden epäröimään miksi yleensä koskaan halusin oikealle mennä. Se on pelottavaa. Miellyttämisenhalu ohjaa neitiä aika voimakkaasti aika ajoin, ihmisestä riippuen luonnollisesti. Minä haluan että ne joista minä tykkään tykkäisivät myös minusta ja en osaa luottaa siihen että tykkäisivät minusta minuna. Eihän minussa ole mitään kiinnostavaa. Neiti on vain neiti hätäinen. Mitään kiinnostavaa siinä ole.

Mutta kuitenkin tätäkin blogia luetaan, on luettu aikasta monta kertaa itse asiassa. Tulin tuossa katsoneeksi tuosta "katso tilastoja" kohdasta nimittäin. Miksi te luette tätä? Kertokaa rakkaat ystävät:) Neitiä kiinnostaa!

Tuli olo että haluan kirjoittaa jonnekin miltä tuntuu. En oikein tiedä osaanko kuvata sitä mitä juuri nyt tunnen.

En tunne mitään ja tunnen kaiken yhtä aikaa. Uupumus on ehkä päällimmäisin juuri nyt, väsymys tähän paskaan elämään jossa vain sattuu niin että ei jaksa hengittääkään kunnolla.

Sain olla sylissä ja se teki hyvää. Oli kivaa ja ihanaa. Oli ihana pitää sylissä. Muru on ihana kaunis tyttö.

Tulin tänne ja nyt huomaan että pää on tyhjä ajatuksista. Taidan siis käpertyä peittojen alle (ikkunan vetoisuudesta johtuen kaksi peittoa päällekkäin ettei palellu kokonaan yöllä) kera pikku prinssin jonka sain iltalukemiseksi. Siitä on kuulemma tentti sunnuntaina.

Kipua, tänään vaihteeksi kokonaisvaltaisesti ympäri kehoa kiitos fibromyalgian. Kyynärpää vaivaa kanssa ihan urakalla, iho punotti aamulla joten jätin laastarin laittamatta ko ohje sanoi ettei saa käyttää jos tulee ihottumaa tms. Kipu on vmäistä. En tykkää kun sattuu näin, en tykkää tunteesta että olisin valmis tekemään mitä tahansa jotta ei satu näin.

Puhuttiin Miina-tädin kanssa tänään tunnottomuudesta, siitä että pelkään tuntea. Pelkään tuntea sitä että menetän hallinnan, pelkään että menetän hallinnan niin että oikeasti menen ja teen sen mitä mielessäni kieppuu. Hui. Ahdistus on pahempaa taas ollut tällä viikolla, valitettavasti. Juuri nyt voisin antaa vaikka käteni siitä hyvästä ettei sattuisi näin paljoa.

Miksi minä olen epäonnistunut luomus siinä mielessä että olen kipeä? Miksi minut on luotu sairaaksi ihmiseksi? Miksi minun on vaikea myöntää itselleni että olen sairas? Minua pelottaa kaatua vaikka tiedän että ihmiset ympärillä ottaa kiinni. Miina-täti muistutti taas tänään että kriisipaikka on olemassa jos siltä tuntuu etten selviä viikonlopusta yksin. Tuntuu turvalliselta siellä polillla, että he huolehtivat minusta. Hellän määrätietoisesti. Sitä neiti nyt kaipaa.

Voi kun voisi käpertyä tytön viekkuun silitettäväksi.

Turun masentuneet lesbo-opiskelijat ry pitää perustamiskokouksen ensi viikolla jos jäsenet vaan on siinä kunnossa että jaksaa kokoontua. Meitä on 3, tavoite on saada kukin valmistumaan omasta opinahjostaan ja säilyttää jokin mielenterveys. Saas nähdä tuleeko neidistä emeritusjäsen, kummankin tavoitteen kanssa. Aika näyttää.

Oli mukava nähdä tänään E. Käytiin leffassa, tosin ensin teellä mun luona. Turistiin kivuista, masennuksesta, lapsista ja tytöistä. Helppoa ei ole kummallakaan, ehkä se tästä toisiaan tukien menee tämäkin kevät. Meidän pitää muodostaa tukirinki, sopia että revimme toinen toisiamme kodeistamme ulos sosiaaliseen toimintaan ettei kukaan hautaudu ja unohdu yksin kipujensa kanssa. Oli ne kivut sitten fyysisiä tai psyykkisiä. Ehkä rinkiin kutsutaan myös muutama niistä jotka eivät ole masentuneita, en usko että kellään meistä on liikaa samanmielisiä kontakteja tällä suunnalla suomea. H olisi se jota mietin, hän on niin iloinen ja sosiaalinen että sopii joukkoon vaikka masentunut ei olekaan. Sopivasti hullu muuten:D

Tänään oli vaikea päivä. Ahdistusta, kipua ja masentunutta mieltä. Murha-ajatuksia jotka lisää vaan ahistusta. Eipä ollut kiva saada paniikkikohtausta keskellä anikaistenmäkeä neljän ruuhkan aikaan, jostain syystä meteli sai sen aikaan. Helpotti oloa kun pääsi sisälle, marssin ensimmäiseen liikkeeseen jonka tunnistin. Soli kukkakauppa tai oikeammin sellainen jossa myydään siemeniä yms. Siellä keräilin voimia ja lähdin uuteen yritykseen. Kirja-alessa kävin, tiukasti luurit korvilla sain kirjani ostettua.

Mukaan tarttui eleganttia pornoa, ruotsin hovin kansallisrunoilijan elämänkerta 1700-luvulta, nobel-palkitun omaelämänkerrallista kerrontaa sekä keskitysleiriltä selviytyneen teos "kirjoittaminen tai elämä". Voi olla että viimeinen on turhan ahdistava luettava tässä mielentilassa mutta noin muuten se vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Neitiä ei saisi päästää kirja-aleeseen lainkaan, nytkin kirjahylly notkuu liiasta painosta ja neiti senkus kantaa lisää kirjoja kotiin. Odottaa tuossa tosin kassillinen sellaisia jotka olisi menossa vaihtoon, joko antikkaan tai sitten otan mukaan kirpputorille kun mennään äidin kanssa myymään ensi viikon sunnuntaina.

Narnia oli hyvä leffa. Ensi viikolla uusiksi murun kera. Kivaa.

Innostuin selailemaan horoskooppisivuja. Jousimiehen pitää kuulemma parhaiten omanaan kun pitää käsivarren mitan päässä. Pitää varmasti paikkansa neidin kohdalla, minä tarvitsen oman tilani ja siitä olen tarkka. Vaikka takiainen olenkin mutta olen takiainan vain silloin kun itselle sopii. Saatan lähteä sylistäkin hetkeksi pois, palata sitten taas jonkin ajan päästä ihan kuin sen takia että voi palata ja lähteä. Tarvitsen tietoa siitä että on olemassa se syli johon käpertyä.

"Ja silti hän on niin hurmaava, että vaikka suhteenne ei ehkä kestäkään kauan, kantaa hän mukanaan ikuisen rakkauden salaisuutta, ja sen kosketus on varmasti kokemisen arvoinen". Olisiko todella näin, itse en näe itseäni kovin hurmaavana, pikemminkin mielenkiinnottomana. En minä ymmärrä mitä muut minussa näkee, kai ne jotain näkee kun lähelläni kieppuu. Ehkä minulla on salaista hurmausvoimaa josta en itse tiedä.

En tiedä osaanko flirttaillakaan. Mistä sen tietää että osaako? Kyllähän minä hymyilen ja saatan katsoa päin mutta onko se flirttiä? En varmaan tunnistaisi flirttiä ellei sillä lyödä suurinpiirtein päähän. En osaa lukea vieraita ihmisiä enkä osaa kuvitella että joku haluaisi flirttailla kanssani. Jonkin verran lisää itseluottamusta saisi tulla, voisikohan sitä ostaa jostain? Putkiaivoja ei voinut, kerran niitä etsittiin nimittäin. Hätäinen olisi ihan hyvä jos olisi itsevarmempi eikä niin kauhean epävarma siitä minkälaisen vastaanoton toisessa saa aikaiseksi.

Ehkä minä sitten joskus opin luottamaan intuitiooni myös näissä asioissa. Muutenhan minä kohellan aika pitkälle sen saattelemana elämääni. Nimenomaan kohellan. Sohellan ja sähellän.

Seksi on paljon helpompaa kuin elämä muuten, reaktiot on niin välittömiä ja jopa minä tiedän mitä tehdä. Vaikka tietty uuden tuttavuuden kanssa jonkin verran arastelee, opettelee tuntemaan mistä toinen tykkää ja mistä ei. Mikä saa toisen huokailemaan ja mikä taas ei niinkään. Minä olen helppo. Helppoakin helpompi koska tykkään melkein mistä vaan:D Kosketus kaikessa yksinkertaisuudessaan saa hätäisenkin neidin hengästymään ja huokailemaan.

Minut saa ottaa. noin vain ottaa, sanomatta että haluan sinut. Se saa minut aivan heikoksi. Että kerrankin voi olla muussa kuin kontrolliasemassa, tykkään pitää pienen sohelletun elämäni ohjakset tiukasti omissa käsissä mistä syystä varmaan osin nautin siitä että vaikutusvalta tilanteeseen viedään pois minulta itseltäni. Vaikka sitomalla. voi, meneeköhän tämä turhan levottomaksi ajatusvirraksi. Toivottavasti ei sentään kukaan koe tätä sopimattomaksi.