Jäin miettimään onko minusta koskaan parisuhteeseen?

Tarvitsen ympärilleni tilaa, minulla pitää olla mahdollisuus lähteä ja palata. Se on vaikeaa suhteessa, toisen pitää ehdottomasti ymmärtää mistä tuo tunne syntyy jotta voi sen sietää. Neiti saattaa sylistäkin lähteä hetkeksi, tulee sitten taas takaisin. Vain siksi että se on mahdollista, lähteminen ja palaaminen. Kuitenkin olen äärettömän takiainen läheisyyden kanssa, parasta on olla vain hiljaa ihan toisen lähellä, iholla. Son vaikea yhtälö.

Vai onko se? Mistä tietää olevansa rakastunut? Mistä tietää oliko kyseessä se elämää suurempi rakkaus?

Huomaan että kaikissa suhteissani jossain kohtaa on aina iskenyt ahdistus. Siitä suhteessa olemisesta. Johtuuko se sitten siitä että mies on ollut vastinkappale, ainut kokemukseni ennen tyttöä kun on S jota nyt ei voi parisuhteeksi kai kokea. Joku varmaan muistaa että hän oli exäni avovaimo johon neiti ihastui korviaan myöten. Ja johon oli jonkinlaisessa suhteessa silloin. Saman aikaisesti exän kanssa siis. Niin, mietin että iskeekö se ahdistus naisenkin kanssa?

Olen tyytyväinen nykytilaani jossa minulla on ihana tyttö tuolla jossain jonka sylissä viihdyn. Mietin aamulla että olenko sinkku. Vai vanhapiika ? :D Tosi oleellisia asioita neiti taas pyörittää päässään mutta jostain syystä näitä on helpompi pohtia kuin niitä varsinaisia ongelmiaan.