On tullut matkailtua siellä ja täällä. Pää ei pysy koko ajan perässä missä mennään. Eikä ruumiskaan, sen puoleen. Löydän itsestäni säännöllisesti pienen eevaahtisaaren, joka ei ehdi mukaan omiin käänteisiinsä.
Niin, työ se tätäkin matkaajaa kuljettaa. Itselleni tyypillisesti suhtaudun tähänkin asiaan kaksijakoisesti: kärsin siitä, miten se kaventaa itsemääräämisoikeuttani vapaa-aikani suhteen. Kärsin siitä, miten se rajoittaa elämääni. Kärsin vaihtuvien hotellihuoneiden ja matkustusvälineiden kavalkadista.
Samalla pidän vaihtelusta. Iloitsen muuttuvista maisemista, ihmisistä, paikkakunnista. Arvostan sitä, ettei minulla ole tismalleen samana toistuvia viikkorutiineja.
Nautin työpäivistä, joina olen blokattuna pois sähköpostin ja netin äärestä. Harva asia on nautinnollisempi kuin matkustaminen junassa, jossa on aikaa olla, miettiä, nukkua.
Nyt matkustamistani ryydittää sairastelu. Minä, normaalisti terve kuin pukki, oireilen sieltä ja täältä. Ärsyttää. Hirvittääkin, kun lääkäri maalaili omasta mielestäni pienistä oireista suurempiakin tauteja. Ensi viikolla tulee selvyyttä, ehkä. Ennen kuin taas pakkaan laukkuni ja matkaan muuanne.
