Muutama päivä lomaa takana, ja mieli on laimea. Ei 'lagom' niin kuin ruotsalainen sanoisi, vaan laimea.
Olisikin lagom, itse kun ainakin ymmärrän sen positiiviseksi olemiseksi, kuitenkin, kaikesta huolimatta.
Ehei, mieli on haluton tarttumaan mihinkään kiinnostavaan tai uuteen. Negatiivisen laimea, siis. Sopisin hyvin Suomen olympiajoukkueeseen, heittäisin heti kisan kesken kun alkuun pääsisin. Tahi alisuoriutuisin muuten, mitäs sitä ponnistelemaan.
Mistä tämä laimeus oikein tarttui matkaan? Koulutuspäivästäkö Tampereella? Teema oli kuitenkin kiinnostava - ainakin osittain. Parin päivän kylpylälomasta äidin kanssa? Loma sinänsä oli virkistävä, seurasta en menisi takuuseen. Yksinäisestä ajelusta Etelä-Suomen moottoriteillä? Mene ja tiedä. Jostain se tuli, ja imeytyi ihon alle turhankin tehokkaasti. Eikä tahdo heti haihtua.
Laimeuden mukana liiveihin ui myös ripaus alakuloa. Sitä ei pitkään aikaan siellä ollutkaan, vaikka joskus ammoin tuntui suorastaan arkivaatteelta. Alakulo siis.
Alakulo on pannut myös miettimään omia valintoja. Se taitaa kuulua sen luonteeseen, ainakin minun kohdallani. Enkä nyt tarkoita valintoja myslin ja puuron välillä, vaan valintoja joita olen tehnyt koulutuksen ja ns. ammatin suhteen. Olenko sellaisessa kohtaa elämässäni, jossa oikeasti haluan olla? Monessa mielessä kyllä, mutten välttämättä työn osalta. Pystyisinkö liikkumaan oikeampaan kohtaan? Varmasti, ja liikunkin mutta ehkä liian hitaasti. Suurin kysymys kaikista: tiedänkö mihin kohtaan haluan liikkua? En ihan saletisti, ja siitä se kai kiikastaakin.
Voiko ihminen yli nelikymppisenä edelleen pohtia sitä, miksi haluaa tulla isona? Helppo todeta että voi, vallan mainiosti ja kokopäiväisestikin. Monasti arjen pyörityksessä pohdinta voi kaikota hieman kauemmas tietoisuuden rajoille, mutta kyllä se siellä jossain pyörii. Uskollisesti kuin lammaskoira.
Tiettyjä eroja tässä pohdinnassa kyllä on verrattuna siihen, jota tuli käytyä läpi parikymppisenä. Tässä kohtaa elämäänsä sitä ainakin luulee tuntevansa itsensä jo paremmin. Tässä kohtaa on myös jo tietoinen siitä, etteivät kaikki vaihtoehdot ole enää oikeasti tarjolla. Valintojen ja niiden seurausten arvioiminen kiinnittynee realismiin siis hitusen paremmin. Elämä ei ole pelkästään loputon mahdollisuuksien kirjo, ja vaikeus valita niiden välillä. Pikemminkin se on välillä tuskainenkin tietoisuus siitä, että on elettävä tekemiensä valintojen seurauksien kanssa.
Miksei siis tyytyä valintoihinsa ja niiden seurauksiin? Vai onkohan niin, että juuri tuon opetteluun tulee käyttää seuraavat vuodet ja vuosikymmenet, kelle niitä sitten onkaan suotu.
Hohhoijaa, jostain tällaisesta mielenmaisemasta se laimeus ja alakulo saa ravintonsa. Lamauttaa samalla kaiken säkenöivän järjenjuoksun, jos moista koskaan olemassa ollutkaan. Mistäs tämmöiseen vaivaan löytyisi troppia? Tai edes dopingia.
