Kadotin kaikki tärkeät paperit muutossa. Huomasin kun piti maksaa vuokraa. Vittu.

Keittiön ikkunasta näkyy se Linnanmäen härveli joka nousee kovaa ja korkealle. Myös pala vuoristorataa. Se on nykyään minun päivällisseurani, katsella kun ihmiset sinkoilevat pienessä laitteessa taivaalle ja kiertävät kehää. Vähän surullista. Mutta muutakaan en ajatuksiini nyt halua. Taivas näkyy kaarevana ja se täyttää minut.

Tietyissä kohdissa ajattelen vain sinua, huomaan. Olet niin lähellä että melkein vahingossa erehdyn tulemaan luoksesi.

Aamulla kuljin betoniviidakon läpi kouluun. Pidin siitä heti. Tästä paikasta. Kodilta tämä tuntui ensimmäisestä hetkestä. Heti sen tietää mitä tila kertoo. Joissakin kodeissa aistii aina jotain mikä ei näy, minkä pitäisi kuitenkin. Se on kuin pinnan alla oleva maailma. Ihmiset jättävät jälkiään nurkkiin sillä tavalla että ne on vain aistittavissa, kuin pöly mutta näkymätöntä. Ja se pitäisi siivota, mutta kukaan ei osaa, viitsi tai kykene.

Ihan yksinkertaista toisaalta. Me näytämme maailmalle asioita joita emme tahtoisi, muodoissa joita emme ymmärrä. Vain muut näkevät sen mitä on piilossa, jos näkevät. Toiset ovat parempia piilosilla, mutta kyllä minä näen, olen oppinut katsomaan syvemmälle, kuulemaan tarkemmin, ymmärtämään enemmän. Ja se oppi on tullut minuun huomaamatta tai ollut aina mutta paljastuu hitaasti.