Minun majaani ei yllä nyt ketään, ei yhtään ketään. Se joka yltäisi on täysin toisella mantereella. Joskus yksinäisyys on sellainen saari, keskellä ei mitään eikä kukaan pääse luo koska myrskyää niin kovin. Mutta myrsky on otettava jotta tyyni voisi tulla.

Yritin paeta, todellakin. Huomatakseni vain että turhaan turhaan, pakoon ei pääse omaa saartaan ja kyllähän sen tiesin, tiesin mutten uskaltanut katsoa.

Rämmin vastarannalle, mutta se ranta oli ihan väärä, täynnä minuun kuulumattomia tunteita, toisten sanoja. Ja vaikka tiesin että huonosti tässä käy niin silti siellä seisoin ja odotin että minut tuupataan.

Ja kun tuuppaus tuli. Jäin kellumaan veteen ja mietin minne uida. Oma oli niin pieni, ahdistava. Kelluin kunnes väistämättä rantauduin. Ja nyt makaan rannalla ja hengitän ja ihoni on kuuma ponnistuksesta, täynnä punaisia auringon polttamia läiskiä. Ne vaeltavat ihollani kunnes kutina lakkaa enkä väsymykseltäni jaksa hangata niitä.

Yksinäisyyttä on montaa lajia. Puhdistavaa ja hiljaista. Seisovaa ja odottavaa. Sellaista yksinäisyyttä jonka tuntee sisällään mutta jota ei tahdo omakseen koska se sisältää liikaa totuuksia, vaatimuksia.

Yksinäisyyttä jonka voi jakaa muiden kanssa eikä se silloin ole yksinäisyyttä kokonaan, ei ehkä ollenkaan. Hetken silta voi olla yhteinen.

Yksinäisyyksistä yksinäisin on se jota kantajansa ei tunnista, ei tajua olevansa yksin eikä siksi ole kaksinkaan.