ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Keskustelu > Oma elämä > Avautumisen tarvetta

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
Maybe Next Time Vastaa1 / 5 
19.08.2009, 12:11 Olen jo vuosia pyöriny täällä ja muilla foorumeilla lukemassa rekisteröitymättä, mutta nyt sitten tuntui, että on korkea aika päästä johonkin purkamaan pään sisältöä. Tulee pitkähkö pätkä, anteeksi siitä.

Mistäköhän sitä aloittaisi... olen 28v mies, elänyt 5 vuotta jo rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa ja olen onnellinen. Tässä tulee sitten se mutta: pienestä pitäen olen kokenut, että minun olisi pitänyt syntyä tytöksi. Olin juuri oppinut puhumaan kun kerroin asiasta äidilleni toivoen, että tämän virheen olisi vielä jotenkin muutaman vuoden iässä voinut korjata (onkin ainoa kerta kun asiasta vanhempani kanssa olen keskustellut), sanoin, että minusta olisi pitänyt tulla tyttö, eikä siskostani. Vaikka äitini tämän muistaa vieläkin niin pitää sitä hauskana juttuna mitä kertoa siinä missä muitakin lapsuuden kohelluksiani enkä aio korjata hänen näkemystään asiasta.

Vaimoni tietää tämän "vinksahdukseni" ja on avoimesti kertonut, että ärsyttäähän se vähän, koska se on osa minusta mikä ei hänelle sinällään kuulu (etenkin kun on itse hetero), mutta hyväksyy sen kuitenkin. Olen elänyt tämän asian kanssa yksin koko elämäni ja vasta vaimolleni siitä kerroin oltuamme vuoden yhdessä. En usko, että tulen hänenkään kanssaan asiasta toiste puhumaan enkä kenenkään muunkaan, tuskin edes netissä tämän yhden kerran jälkeen, nyt vaan tuntuu, että pitää johonkin saada ajatukset purettua. Mutta niin, nämä "tuntemukseni" eivät näy päälle päin, koska vaikka haluaisinkin olla nainen, en näe tämän kropan muokkaamista itselleni järkevänä vaihtoehtona. Muutenkin näyttäisin mielestäni hölmöltä mekossa ja meikissä ja vaikka mieluummin omaisin naisen värkit, sen verran on miehistäkin minää, että kammoksun suuresti ajatusta, että omiani lähdettäisiin ronkkimaan skalpellilla ja muilla.
Nuo päätökset kehon muokkauksen ja pukeutumisen suhteen tein joskus 12-13 ikävuoden kohdalla ja silloin päätin, että jos minusta ei voi tulla naista siten kuin haluan (vaihto oikeaan naisen ruumiiseen) niin sitten koitan tehdä tästä mieskropasta parhaan mahdollisen ja siinä sivussa tulla sinuiksi sen kanssa mitä sitten parin vuoden päästä olen tekemän tyttöjen kanssa makuukamarin puolella.

Eli elämä on ollu helppoa, koska transsukupuolisuuteni ja seksuaalisuuteni näyttävät päällisin puolin heteromieheltä. Pinnan alla on sitten kyteny ties mitä ja välillä tulee jokusen viikon/kuukauden mittaisia kausia kun olo omassa ruumiissa on aika sietämätön. Silloin auttaa kun luen joko "oikeiden ihmisten" tekstejä foorumeilla tai sitten luen kirjoja tms, joissa voi samaistua naisiin. Olen myös itsemurhavastainen vaikka usein tuntuu, että olisi helpompaa vaan lingota tämä lihaskasa kalliolta alas ja siirtyä suoraan seuraavalle kierrokselle, josko sitten osuis se oma ruumis kohdalle.

En ole tästä netissäkään liikoja huudellut kun tuntuu vieraalta myös mieshomojen, lesbojen ja biseksuaalien joukossa kun en ole päällepäin yksikään näistä ja vähän pelkään, että nämä "oikeat" homot sun muut osoittavat sormella, nauravat ja sanovat, että jaha, taas yksi lesbopornon suurkuluttajaheteromies (enkä muuten edes katso pornoa kuin ehkä kerran pari vuodessa jos vaimo joutuu jäämään kotia duunireissulta). Ironista sinänsä kun lähtökohtaisesti olisi järkevämpää kuvitella, että vähemmistöt ovat vastaanottavaisempia, mutta epäilyttävältähän tämä vaikuttaisi omaankin silmääni jos en itseäni tuntisi. Vielä kun yleensä siinä on iso ero miten asioiden pitäisi olla ja miten ne oikeasti ovat... no, toivon parasta.

Tänään on tuollainen "hankala päivä" kun on täysin vieras olo omassa ruumiissa, mutta kai tähän on jo tottunut; olo helpottuu kun menee salille tai lenkille ja treenaa itsensä piippuun ja muutenkin laittaa kropan sietorajoille, että se huomio on pakko siirtää muualle tuolta pääkopasta. Heh, näin ajatellen treenille ainakin ihan hyvää tehnyt se, että vihaan ruumistani 24/7: aina saa motivaatiota kun rankaisee ruumista siitä, että syntyi mieheksi. Harmi vaan, että nyt kun tämä vartalo on jo aika lähellä sitä millaisena hyvää miesvartaloa pidän niin sixpackin jälkeen seuraava iso kehitysaskel olisi naisvartalo, mutta sitä en tule koskaan tässä elämässä saavuttamaan. Ei siinä kai muu auta kuin jatkaa tämän hienosäätöä. Ainakin sitten kun kuolema korjaa niin olo tulee varmaan olemaan ainakin jossain määrin helpottunut: vihdoin saa mahdollisuuden päästä pois tästä lihaloukusta ja saa pienenpienen mahdollisuuden, että syntyisi siksi mikä kokee olevansa pään sisällä. Eikös se ollut Dumbledore, joka sanoi "to the well-organized mind death is but another great adventure"? No, mieleni on kaikkea muuta kuin organisoitunut (näkee jo varmaan tekstistäkin, että välillä ollaan aika sekaisin ja muutenkin hukkaisin oman pääni ellei se olisi kiinni), mutta seikkailu se kuolema tulee olemaan, odotan innolla jahka osuu kohdalle vaikkei minulla kiire pois olekaan, koska olen sielunkumppanini löytänyt ja niin onnellinen hänen kanssaan kuin onnellinen voin olla tässä elämässä. Hmm, näin ajatellen ainoa asia mitä kuolemassa pelkään on se, että kadotan tuon rakkaani, sieluni paremman puolikkaan taas vuosikausiksi tai ikuisiksi ajoiksi jos uudelleensyntymä edes pitää paikkaansa.

Toivon vain, että seuraavassa elämässä saisin vihdoin syntyä oikeanlaiseen ruumiiseen, ja että sielunkumppaninikin ruumis ja seksuaalisuus osuisivat kohdalleen. Siinäpä se. Kiitos jos jaksoit lukea, kommentteja on tietysti aina kiva saada, mutta ilmankin pärjään, kuten tähänkin asti. Sillä välin toivon, että buddhalaiset uudestisyntyjät ovat oikeassa mitä kuoleman jälkeiseen elämään tulee.

Maybe next time.
Ylös
JuhaniV Vastaa2 / 5 
22.08.2009, 22:27 Erinomainen avaussanoma sinulta. Näytät pohtineen varsin perusteellisesti omaa tilannettasi ja elämääsi. Kerroit kolunneesi erilaisia keskustelupalstoja ja lukeneesi muiden kaltaistesi ihmisten ajatuksia. Sinulle on siis selvää, ettet ole ainoa ihminen joka pohtii samanlaisia asioita kuin sinä ja on kokenut samanlaista elämää kuin sinä. Mitä olet noiden muiden elämänkokemuksista oppinut?

Sinä sanot pelkääväsi sielunkumppanisi menettämistä jos sinusta aika jättäisi syystä taikka toisesta. Mitäpä jos miettisit asiaa toisin päin: rakkaimpasi menettäisi sinut? Millaisia tunteita hänellä olisi silloin? Haluaisitko hänelle sellaisia tunteita?

Viittaat vahvasti jälleensyntymään ja sen kautta kenties nykyistä parempaan mahdollisuuteen omalla kohdallasi. Entäpä sitten jos sellaista jälleensyntymää ei olekaan olemassa. Kukaanhan ei ole sitä asiaa tullut oikeasti meille kertomaan. Koko jälleensyntymän periaate voi olla jopa vain jonkun ihmisen vilkkaan mielikuvituksen tuotos. Huonompi homma, eikö? Eikös noin epävarmojen tietojen perusteella olisi viisaampaa koettaa elää tämä elämä täällä ja nyt niin hyvin kuin se on mahdollista?

Muuten, satun olemaan "oikea" homo. Minulla ei ole kirjoituksesi perusteella minkäänlaista tarvetta osoitella sinua sormella taikka ajatella muutenkaan negatiivisesti. Ajatukseni on enemmänkin sellainen, että kuinka voin vastauksessani sinua tukea ja kannustaa elämään tätä päivää nykyistä paremmin.
Ylös
Irokeesi Vastaa3 / 5 
23.08.2009, 18:02 Maybe Next Time kirjoitti: "Olen elänyt 5 vuotta jo rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa"

Jaa'a. Siis heterosuhteessakin tunnetaan rekisteröity parisuhde... Mistähän sellainen hankitaan?
Ylös
MNT Vastaa4 / 5 
24.08.2009, 13:29 Kiitos vastauksista.

JuhaniV, selitin avausviestissäni joitain asioita ehkä hieman epäselvästi, joten koitan valottaa niitä nyt paremmalla menestyksellä:

Minulla ei ole mitään aikeita ottaa sitä riskiä, ettei uudelleensyntymä pitäisikään paikkaansa. Yhtä todennäköistä se lienee kuin se, että se pitäisi paikkansa ja noilla todennäköisyyksillä itse en ainakaan riskeeraa elämääni. Voihan sitä olla, että kuoleman jälkeen joutuu taivaaseen tai helvettiin tai ihan vain madon ruoaksi tai mitä tahansa, ei voi tietää. Ei tässä muuta voi kuin koittaa olla välittämättä tuosta oman vartalon vieroksumisesta ja vihaamisesta ja elää mahdollisimman terve ja pitkä elämä tällä kulkuvälineellä ja toivoa, että joskus ehkä saisi mahdollisuuden johonkin muuhun.

Mitä taas tulee muiden kaltaisteni kirjoituksiin mitä olen lukenut... noh, kaikennäköistä hiihtäjää on tullut vastaan, itseni mukaanlukien. Osa yrittää parhaansa mukaan muokata vartalostaan sellaista minkälainen haluaa olla, osa, kuten minä, on alistunut kohtaloonsa ja koittaa parhaansa mukaan pärjätä siinä kulkuneuvossa, joka meillä on tässä elämässä riippumatta siitä onko seuraavia elämiä vai ei. Toivottavasti on, olisi mukava kokea tämä maailma "oikeanlaisessa" vartalossa. Ei olisi sitä ainaisesti takaraivossa kytevää tyytymättömyyden ja epätäydellisyyden tunnetta olkoonkin, että välillä on pidempiäkin hyviä kausia, jolloin asia ei niin paljoa häiritse.
Osa lukemistani teksteistä on vain vahvistanut päätöstäni hyväksyä tämä kroppa tällaisena ja ottaa siitä kaikki mahdollinen irti, koska minulla on niin selkeä mielikuva siitä mitä haluan olla ja mitä en halua olla.

Mutta kiitos paljon kommenteista. Helpottaahan se aina vähän kun saa purettua ajatuksiaan ja vielä palautettakin niistä.


-Maybe Next Time


PS. Irokeesi, pahoittelen termisekaannusta. Tarkoitin tietysti avioliittoa. Jostain syystä alitajunta mielsi siviilivihkimisen joksikin rekisteröinniksi ja sellaiseksi se tuli näppäimistön kautta viestiinkin.
Ylös
Asa Vastaa5 / 5 
24.08.2009, 15:42 Tuosta avioliitto/rekisteröityminen, kyllä meilläkin puhutaan mahdollisuudesti tulevaisuudessa tapahtuvasta parisuhteen rekisteröitymisestä vaikka juridisesti vielä tällähetkellä tapahtuisikin ihan perinteinen avioliitto. (Korostan tuota tällähetkellä sanaa)

Samankaltaisia kokemuksia löytyy kyllä. Heteropojan kanssa aloin olemaan ja vasta päälle vuoden yhdessäolon jälkeen valkeni lopulta itselle että nyt minä en mennekkään ihan kaikkien sukupuolinormien mukaan. Ja samalla asia tuli ilmi poikaystävälle. Jonkinlainen hämmennys kyllä oli alitajunnassa ollut jo vuosikausia, muttakun varsinkaan naisesta mieheksi tapaukset ovat sellaisia joista ei kauheasti silloin julkisuudessa puhuttu, tietotaso oli nolla.
Ensin ajattelin myöskin että kyllä tämä nyt näinkin menee, mutta sitten pitkän itseni kanssa kamppailun jälkeen totisen että ei. Ja nyt on oma prosessi siinä vaiheessa että diagnoosi tulee seuraavaksi, jos on tullakseen. Huono juttuhan tässä on se, että riskeeraan tuon suhteeni joka on minulle hyvinkin rakas, koska kumppani edelleenkin identifioi itsensä enemmän heteroksi kuin homoksi. Sanokaa sitten itserakkaaksi jos haluatte, mutta minulle on kuitenkin sen verran tärkeää se, että saan olla ihan oikeasti onnellinen omassa kehossa, koska tämänhetkinen elämä tuntuu menevän sen suhteen puoliteholla ja oikeasti haluan kokea sen joka tuntuu olevan se parempi vaihtoehto. Jos rakkaus kestää sukupuolien yli, niin loistavaa, mutta jos ei niin... no elämässä nyt muutenkin joutuu aina varautumaan milloin mihinkäkin koska ei ikinä tiedä mitä tapahtuu.

En nyt tiedä oliko tästä ketjun avaajalle mitään hyötyä, mutta halusin vain tuoda oman tapauksenikin ilmi. Ja voimia sinnepäin kovasti tätä elämää varten.



"ja vähän pelkään, että nämä "oikeat" homot sun muut osoittavat sormella, nauravat ja sanovat, että jaha, taas yksi lesbopornon suurkuluttajaheteromies"

Tuohonkin voin yhtyä, tosin eri sukupuolilla. Varsinkin anime-skenessä, jossa on eräänä lieveilmiönä heterotyttöjen suoranainen homofanitus ja se että nätit homopojat on kuuma juttu, tulee herkästi sitä että 'no sä nyt vaan haluut olla poika ku tykkäät niin paljon homoista että haluisit ittekki olla'. Ulkopuolisten kun on niin helppo syytellä toisia.
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy