Naistenpäivää on taas vietetty. Meillä töissä uusi (mies)johtaja tarjosi aamupalaa ja kävi jakamassa naisvaltaisen työyhteisömme naisihmisille ruusuja. Hyvä niin.
En voi sille mitään, että lähtökohtaisesti koko päivän viettäminen haiskahtaa minusta neuvostoliittolaiselta ja pompöösiltä. Miksi näin?
Olen koko, jo neljälle vuosikymmenelle ulottuvan, työhistoriani aikana pääsääntöisesti työskennellyt naispomon alaisuudessa. Miespomot ovat olleet harvinaista herkkua. Olen myös voittopuoleiseisti työskennellyt naisvaltaisessa yhteisössä. Voisinpa siis väittää, että olen päässyt seuraamaan naisia työelämässä hyvinkin läheltä, pitkittäisotantana.
Juuri tuosta naispomojen määrästä johtuen en ole ihan aina hahmottanut, mistä siinä kuuluisassa lasikatossa olikaan kysymys. Nämä minun uralleni osuneet naispomot kun ovat työskennelleet myös ihan siellä kulloisenkin työyhteisön huipulla. Aivan kuten jotkut kaupunkitarinoiden miespomotkin, eivät naispomotkaan aina ole olleet kovin ammattitaitoisia. Itse asiassa, jos olisi taipuvainen uskomaan niitä teorioita joiden mukaan naisilla on keskimäärin meitä miehiä paremmat sosiaaliset taidot, pitäisi olla pöyristynyt näiden amatsonien alkeellisista otteista työyhteisöissään.
Olen myös työskennellyt naiskollegojen kanssa samoissa tehtävissä, saaden niistä samaa palkkaa. Tai kääntäen: nämä naiset ovat saaneet työstään yhtä paljon markkoja ja euroja kuin minäkin, siis heidän mieskollegansa. Näin ollen myöskään keskustelu naisten palkkaeuron suuruudesta ei ihan loppuun asti avaudu minulle. Olenpa jopa – pidelkää kiinni sukkahousuistanne, siskot – saanut jopa naiskollegojani huonompaa palkkaa. Ajatelkaas!
En vastusta ihmisten huomioimista, kunnioittamista ja hyvää kohtelua. On kivaa että johtajamme näkee vaivaa huomioidakseen alaisiaan. Olen itse vanhanaikaisen kasvatuksen tuote, ja pidän asiallisena avata ihmisille ovia, riippumatta siitä millaisia kromosomeja heillä on soluissaan. Uskon kaikkien oikeuteen saada osakseen arvostusta. Ruusujakin aina silloin tällöin.
Neuvostoliittolaisuus ja pompöösius tämän asian ympärille tuleekin siitä mieleen häivähtävästä ajatuksesta, että tässä yhden päivän hinnalla voidaan sikailla loppuvuosi miten halutaan (enkä totisesti ajattele omaa, hyvin fiksua johtajaamme). Ylistetään päivä, että voidaan rauhassa alistaa loppuvuosi. Tai jos ei alistaa, niin ainakin unohtaa. Kun se päivä meni jo.
Mahtaakohan poliisi viedä maasta karkoitettaville isoäideille ruusuja, kun hakevat kohti muilutusvankkureita? Siinä sitä oli niille naisille naistenpäivätervehdystä viralliselta Suomelta kerrakseen. Ynnä miettimistä meille kaikille, supisuomalaisille ydinperheen kasvateille.
