avaruuspäiväkirja

Levoton. Lokit. Laiskuus.

Valvoin liian myöhään eilen, huomaan. Koko päivän olen istunut toimistossa ja keho on kuin juoksun jäljiltä. Ajatustyö.

Liian monta asiaa kiertää kehää mielessä ja suurin niistä on kaipaus. En jaksa kaivata. En jaksa olla surullinen siitä että ajanjakso päättyy. En jaksa. Ajatella soittavani. Ajatella olla soittamatta. Kääntää sivua. Ja kääntää päätä.

Illalliskutsu. En vielä tiedä kenet kutsun juhliini. Kuvittelen pöydän ympärille teidät kaikki, merkittävimmät matkan varrelta. Me istumme siinä ja puhumme, katsomme toisiamme pitkään puhuessamme, niin että saamme ruosteenkestäviä valokuvia. Kodak moment. Paksuja, valkoreunaisia tauluja, me tallennettuna paikkaan. Katsokaa meitä me muistamme. Hymyilemme toistemme äänille ja välissä ilmaa, tiheänä läpitunkevista magneeteista.

Me unohdamme vallan, merkitykset, ansiot. Pettymykset ja saavuttamisen. Selkään puukotukset ja puolueellisuudet. Unohdamme ja muistamme ja kaikki on vierellä näkymättömänä. Magneettina, vastavoimana. Joka pitää meidät kiinni toisissamme ja jakaa meidät.

Silmiä jomottaa kuvaruutujen vahtimisesta mutta keho on saanut levätä. Koko päivän satanut. Sade oikeuttaa laiskottelun.

Tuuli ottaa ikkunaan ja kuulostaa siltä kuin olisi merellä. Viimeinen viikko alkamassa ja jännittää. Pelottaa jopa. En minä tiedä mitä tulee, mutta kun rehellinen olen, en ole tiennyt aiemminkaan ja aina olen kulkenut sieltä missä ei rima maata hio ja selvinnyt. Voittajana jopa. Joten mitä pelkäisin, really.

Kaukainen ystävä tulee kesällä vieraaksi ja se tuntuu ihanalta. Pitkästä aikaa. Myös nähdä miten yhteys on muuttunut, vai onko. Missähän olen kesällä muuten?

Mut yllätettiin. Yllätyin.

Tämä aika on ollut yksinäisempi kuin koskaan, kaikin puolin, enkä voi olla miettimättä että se oli tulossa jo pitkään. Että mun oli astuttava tähän yksinäisyyteen jotta joskus ymmärtäisin mitä se on, osaisin ottaa sen vastaan ja hyväksyä.

Nauroin unessa sellaista itkunaurua, kun itkettää mutta se on niin lähellä iloa se tunne. Heräsin ja hekottelin vielä. Silti sydän sykki sataa.

Sinä olit mielessä koko päivän. Joku tila aukesi, joku yhteys. Ja se tuntuu niin voimakkaana että pelästyin sitä. Tästä eteenpäin me ehkä tartumme siihen tilaan. Eikä sitä tiedä.

Meinasin valua sinuun kun tulit lähelle. Tunnut olevan niin tasoissa. Ja silti jännitteen takana. Mikä se on se voima. Sitäkö se juuri on?

no olipas yltiöällöä mun edellinen bloggaus osiltaan.

Voittajafiilis. Mä olen tehnyt uuden aluevaltauksen omalla alallani, mutta siitä puhuminen on vielä keksimätön taiteenlaji.

Seurailin vain itseäni ja uskoin. Niin helppoa se ei ole.

Tule mun viereen. Minä sanon ja katson sinua. Sinä istut siinä ja tiedät minusta kaiken. Tiedät mitä aion sanoa, mitä pelkään. Milloin viimeksi itkin ja miltä hiukseni näyttävät kun herään. Sinä tiedät.

Ja olet niin rakas kuin rakkaus voi olla. Suljet minut ääniltä jotka ovat koko päivän seuranneet, teet kaiken hiljaiseksi olemalla siinä. Annat minulle sanat joita en löytänyt mistään. Olet minun sanani ja teet minusta täyden.

Vaikka menisi miljoona vuotta minä rakastan sinua silti.

millainen on minun hiljaisuuteni. mietin omaa asennettani kun eräänä päivänä kavahdin ylimalkaista käytöstäni toista kohtaan.

en osaa aina olla sosiaalinen ja se kai tulkitaan välinpitämättömyydeksi. toisaalta usein jätän sellaiset ihmiset täysin huomiotta joiden kanssa tiedän olevani eri aalloilla. voiko tätä sanoa tiedostamiseksi vai ennakkoluuloiseksi syrjinnäksi. uskon melko nopeasti hahmottavani toisen ajattelun tason. kysymyksillä ja kehonkielellä. ihmiset joita ei pysty koodittamaan, ovat niitä joista kiinnostun. vapaita. tai ainakin vapaampia. herkistyn sellaisten äärelle, jotka ovat herkkiä maailmalle. Usein hiljaisuus on merkki kuuntelemisesta, vaalimisesta. usein hiljaisuus on merkki muusta. tai mistään.

joillakin ihmisillä on sellainen kyky. nähdä itseensä ja muihin. nähdä syvemmältä. sikäli pidän ennustusta ihan uskottavana. ei kai ole mitään ihmeellistä siinä, että joku todella osaa kuunnella ja nähdä.

---

Meissä on kaipuu mutta se ei täyty meistä.

Mitä sitten jos kaikki odotukset riisutaan. ja jää vain tämä ihmettelevä otus täällä sisällä.

s soitti juuri. sen isä on sairaalassa. tämä tyrmistys, aina. ei isot voi mennä pois. ei ne voi jättää meitä. kuka meitä sitten käskee, kuka rakastaa, potkii persiille ja antaa anteeksi. Kaiken. Kuka?

Uni käärmeestä. Kyy seuraili.

Lintu söi sammakon. Realiteetteja. Puhtauden ja viattomuuden loppu. Mahtavaa. H tuli vastaan, tyrmistyin sen olemuksesta; resuinen eikä viimesen päälle, poltti tupakkaa. Ajattelin että siistiä, se on päästänyt irti. Minä olen.

Minä olen päästänyt irti ja annan tapahtua.

Pepsiltä tuli uusi versio. Lime & mint. Kaikki kolan ystävät juoskaa. Mo-jo man.

Harmaatahan täällä on. Mutta mojo pelastaa päivän.

Mulla ei ole muistikuvaa siitä kun sisko lähti ja se häiritsee aina toisinaan. Ihan kuin olisin ollut koomassa sen ajan kun se kävi kotona. Oli ollut niin kova ikävä ja ollut niin lukossa niin pitkään, että sitten kun se yhtäkkiä tullahti niin menin tolaltani. Ja muistiin jäi musta aukko.

Näitä mustia aukkoja on monia. Kuten lukioaika. Missä olin? Koko sen ajan. Poljin pyörällä metsissä ja piileksin ihmisiä. Koulussa kävin tekemässä pakollisia tekemisiä. Valmentaja ja naapurin poika olivat mun tärkeimmät kontaktit.

Sitten seurustelin pitkään. Kunnes lopetin. Ja tapasin ekan tytön. Tyttö katos ja sitten tuli toinen. Siitä toipuessa. On alkanut musta aukko saada täytettä.

Naiset. Nyt tekee mieli purnata naisista. Mut en jaksa.

Tänään huomasin sen. Avoimen työpaikan. Ensin kielsin koko asian. Sitten kiinnostuin. Sitten kielsin. Taannuin. Otin askeleita taaksepäin. Nyt harkitsen asiaa vakavasti. Minulla on viikonloppu aikaa tähän harkintaan. Sydän on lähellä sataa aina kun ajattelen sitä. Se tietää enemmän.

Koski. Seisoin sillalla katselemassa koskea ja ajattelin huutavani sille. Soitin äidille sen sijaan. Äiti oli äiti. Äitimäiseen tapaansa rakas. Kuulosti myös väsyneeltä ja toisti samaa lausetta kuin aina. Ei ole kiire valmiissa maailmassa.

Äidin kanssa puhuessa on turhaa teeskennellä, sillä äiti kuulee kaiken. Jos lounas on jäänyt syömättä hän tunnistaa sen. Vire voi olla eri. Mistä sen tietää. Äidit vain tietävät. Niiden lapsitutka on aina päällä, eikä se erehdy koskaan suunnasta.

Yhtä varma voi olla kosken voimasta jatkaa olemistaan eli juoksua.

Keskellä viikkoa huomaan että tiskit on alkaneet kertyä. Keskellä viikkoa sydämeni lyö keskivertoa nopeampaan tahtiin, keskimääräistä uupuneempana.

Keskiviikkona juoksen töölönlahden ympäri ja mietin hengitänkö venäjältä tulevaa laskeumaa. Ja jos hengitän, mitä sitten. Useaan otteeseen katson kaiholla tupakkaa polttavia ohikulkijoita, jotka kaiholla katsovat urheilijamaista asennettani. Ajattelen aloittavani tupakoinnin kun täytän 85.

Töölönlahden toisessa päässä, sillan kohdalla, maisema on niin kaunis että harkitsen pysähtyväni ja jääväni tuijottamaan, mutten pysähdy vaan jatkan. Olen päättänyt että kunto nousee, vaikkei se huono ole nytkään. Ja toivon että voisin juosta ikkunasi alle. Että tulisit vastaan ja me puhuisimme siitä mitä kuuluu, miten töissä on mennyt. Siitä miten kurjaa on ollut kun ei ole kuultu.

Että sinäkin kaipaat minua.

Mutta sinulle kuuluu hyvää. Silti. Kaipauksen kanssa.

Ja me hymyilemme emmekä osaa sanoa muuta. Hymy sekoittuu itkuun, mutta sitä me emme toisillemme näytä.

Ja tämä kohtaus on kaunein:
Me jatkamme matkaa.

---
Sillan yllä on minun kotini
kello on vasta vähän ja liian paljon jotta jaksaisin enää vaihtaa vaatteet ja hakea ruokaa

minä olen yksin ja sain juuri kirjan päätökseen.

Heräsin liian varhain, ennen kuin aurinko oli noussut, valvoin tunnin ja lähdin töihin. yritin palauttaa mieleeni unta jota näin, mutta muistin vain säpsähtäneeni kuvitellun hahmon seisoessa sängyn vierellä.

tuntuu kuin minusta olisi tullut läpikuultava. kuin hohtaisin ulospäin. täysin avoin, painoton ja tyyni. jossakin tyyni. toisaalla täynnä värettä ja kolinaa, pieniä liikkuvia ääniä. muodottomia ajatuksia jotka eivät saavu sanoiksi. samoja jotka sinäkin tunnet, niin juuri, sinä.

Yhdessä me kannamme niitä kunnes emme enää kanna.