Keskellä viikkoa huomaan että tiskit on alkaneet kertyä. Keskellä viikkoa sydämeni lyö keskivertoa nopeampaan tahtiin, keskimääräistä uupuneempana.

Keskiviikkona juoksen töölönlahden ympäri ja mietin hengitänkö venäjältä tulevaa laskeumaa. Ja jos hengitän, mitä sitten. Useaan otteeseen katson kaiholla tupakkaa polttavia ohikulkijoita, jotka kaiholla katsovat urheilijamaista asennettani. Ajattelen aloittavani tupakoinnin kun täytän 85.

Töölönlahden toisessa päässä, sillan kohdalla, maisema on niin kaunis että harkitsen pysähtyväni ja jääväni tuijottamaan, mutten pysähdy vaan jatkan. Olen päättänyt että kunto nousee, vaikkei se huono ole nytkään. Ja toivon että voisin juosta ikkunasi alle. Että tulisit vastaan ja me puhuisimme siitä mitä kuuluu, miten töissä on mennyt. Siitä miten kurjaa on ollut kun ei ole kuultu.

Että sinäkin kaipaat minua.

Mutta sinulle kuuluu hyvää. Silti. Kaipauksen kanssa.

Ja me hymyilemme emmekä osaa sanoa muuta. Hymy sekoittuu itkuun, mutta sitä me emme toisillemme näytä.

Ja tämä kohtaus on kaunein:
Me jatkamme matkaa.

---
Sillan yllä on minun kotini
kello on vasta vähän ja liian paljon jotta jaksaisin enää vaihtaa vaatteet ja hakea ruokaa

minä olen yksin ja sain juuri kirjan päätökseen.

Heräsin liian varhain, ennen kuin aurinko oli noussut, valvoin tunnin ja lähdin töihin. yritin palauttaa mieleeni unta jota näin, mutta muistin vain säpsähtäneeni kuvitellun hahmon seisoessa sängyn vierellä.

tuntuu kuin minusta olisi tullut läpikuultava. kuin hohtaisin ulospäin. täysin avoin, painoton ja tyyni. jossakin tyyni. toisaalla täynnä värettä ja kolinaa, pieniä liikkuvia ääniä. muodottomia ajatuksia jotka eivät saavu sanoiksi. samoja jotka sinäkin tunnet, niin juuri, sinä.

Yhdessä me kannamme niitä kunnes emme enää kanna.