avaruuspäiväkirja

Näin unta että olin hississä ja se oli putoamassa alas, mun piti pelastautua. Pääsin pois ja juoksin vaan pakoon, niinku paniikkitilanteessa juostaan karkuun sitä, kielletään. Mitähän mä pakenen?

Sitten mulla oli myös pieni poika.

Mutta se ei hajonnut vaan pysyi siinä. Me pysyttiin. Ja elämä jatkui, irrallisena toisistamme.

Unessa sanoin suorat sanat P:lle. Ne jotka olisin tahtonut sanoa suoraan. Ja se näytti siltä kuin hajoaisi siihen paikkaan mutta ryhdistäytyi. Siinä tuli se pelko. Pelkään ettei se kestä vaan menee rikki siinä mun silmien edessä ja mitä sitten.

Mitä sitten?

Ajattelin ottaa tavoitteeksi asteen enempi provosoiva käytös. Kyllästyttää ihan miljoonasti yleinen miellyttämis-sopeutumis-asenne. Ei me siellä toisiamme olla kiittelemässä vaan oppimassa. Minä ainakaan.

Sain tänään kirjeen jossa oli strategiset päivämäärät ja tapahtumat. Se tuntui tosi lopulliselta, tässä tää nyt on, oletko valmis.

Kai mä olen. Täysin keskeneräinen ja ylpeä siitä.

Aah. Selkeä unikuva herätessä. Olin R:ssa ja sinne oli muuttanut uudet ihmiset, niillä oli hyvä henki siellä. Ajattelin että jaahas, tänne en enää kuulu, kävin joitain tavaroita hakemassa pois. Lähtö.

Sitten toinen. P:n kanssa ajettiin meren rannalle ja minä halusin päästä lentämään. Se jäi katsomaan, aikaa ei ollut kovin paljon. Räpistelin siinä, sen valvovan silmän alla, mutten saanut tarpeeksi vauhtia vaikka ilmaan pääsinkin pari kertaa. Sitten me mentiin pois ja mä olin pettynyt. Miksen jäänyt pidemmäksi?

Avasin vähän sitä autovälikohtausta. Toisen puuttuminen mun ajamiseen sai mut niin vihaiseksi ja ahdistuneeksi etten pystynyt keskittymään. Enkä ilmaissut sitä vihaa, en siinä tilanteessa tehnyt sitä.

Tällaisia tilanteita on nykyään usein. Vähitellen niistä on alkanut saada otetta, mutta paikoittain voin vain jälkeenpäin todeta oman hitauteni tunteiden ilmaisussa.

Toinen tapaus. Urpo lehtori nakitti idioottimaisuuttaan mulle asian kysymättä mitään enkä ehtinyt edes kommentoida sitä siinä ryhmän edessä kun se oli jo itse päättänyt toimintatavan. Toisinaan ihmettelen ihmisiä. Miten mä itse toimin? Vaikea kuvitella että ainakaan noin järkyttävän alitajuisen voimakkaasti. Joku raja sillä mitä toisen niskaan kaataa.

Eilen autoa ajaessa oli kolari tosi lähellä. Säikähdin mutta kakkoskuski taisi vielä enemmän. Mä olin täysin ajatuksissani, mikä oli melko pelottavaa todeta jälkeenpäin. Liikenne oli jotenkin toissijainen sillä hetkellä.

Kakkoskuskin säikähdys sai mutkin säikähtämään ja tuli olo kuin pikkulapsella joka on tehnyt väärin. En oikeasti ottanut vastuuta itsestäni ja muista siinä tilanteessa. Ymmärrän hyvin vähän miltä sellainen syyllisyys voi tuntua, jos jotain olisi tapahtunut.

Mietin sinua. Itseäni enemmän. Enkä osaa tehdä ratkaisuja sillä ne eivät näy vielä, minä olen hitaampi kuin arvasin. En tahdo vetää rajoja tälle vielä.

Mutta enkeli ikkunalla tuli jäädäkseen.

Ja nyt kun soitto tuli tiesinkö vastauksen? En tiedä, siitä on tunne mutta voiko tunnetta koskaan selittää paljaaksi.

Se oli siis minun paikkani. Koko päivän kelluin planeetta Egossa. Laskeutuminen tulee tapahtumaan mutta sinne saakka ei ole ihmisen hyvä ajatella. Pienin etapein.

Ihan kuin olisi synnyttänyt, semmonen olo mulla on. Tosi omituinen tunne. Epävarmuus, varmuus. Kova jälkipuinti käynnissä pään sisällä.

Se vaikutti haastavammalta kuin odotin, vaikea oli. Ja hyvä niin, hykertelin jotenkin joidenkin kysymysten kohdalla. Yllätys tosiaan. Nyt vaan odottelen.