Tänään oli pelottavaa. Koska mietin vanhoja pelkojani. Myös vähän yksinäistä kun koko ajan pyörittelee näitä juttuja eikä karkuun itseään oikein pääse. Jotain mun mieli vielä piilottelee ja se tässä vähän pelottaakin, että mitä ja miksi en uskalla ottaa sitä vastaan.
Ja eipä oikein muuta voi kuin olla ja katsoa mitä tulee. Uskon että hyvä mutta sitä odotellessa joutuu sietämään kaikenlaista paskaa. Ja that's life goddamit!
Kahden päivän ajan menneisyys oli siinä lattialla paljaana, paljon kuvia. Oli jotenkin kokonainen olo, sellainen kun näkee pitkästä aikaa kaiken sen mistä on tullut ja millaisena elämä oli. Paljon perhettä, paljon ihmisiä. Tunteita, arki, sen voi lähes koskettamalla saada eteensä.
Mutta siellä kuvissa näkyi myös se pelko jonka olen joskus työntänyt pois. Repivyys. Yksinäisyys. Pienuus. Kuulumattomuus. Ja sinä joka olit usein pois, aina kymmenen senttiä edellä, kunnes lopulta lähdit.
Vielä lopullinen muoto ja sitten se on siinä.
Tänään alkoi uusi kurssi. Ja odotan sitä koska samalla pääsen tutustumaan itseeni kun kyseessä on mm. voimauttava valokuva.
Kävin isän luona keräämässä läjän vanhoja valokuvia ja huomenna ryhdyn työstämään niitä. Odotan mitä tunteita ne herättää. Kuvia joissa ollaan perheen kanssa milloin missäkin, kuvia vanhemmista nuorempina kuin minä, silloin siskon kanssa vastapuhjenneina. Minä aina pienimpänä kun serkut oli vuosia edellä ehättäneet maailmaan. Sitä rakoa kai olen kirinyt milloin mitenkin.
Mun silloiset silmälasit olisi tällä hetkellä kovaa huutoa.
Mä halusin vaan kiittää tästä päivästä ja viikonlopusta. En ketään erityisesti ja kaikkia erityisesti. Oli vaan jotenkin erityisen hyvä olla ja hyviä ihmisiä ympärillä. Ja kaunista taidetta puhumalla läpi ja ympäri.
Törmäsin tänään niin täysillä lukkoihini. Ryhmässä olen usein se tarkkaileva tyyppi. Ja juuri siitä aion opetella pois. Mutta kun siihen on niin helppo vaan mennä, helppo koska muu on uutta ja pelottavaa.
Se kun tiedän mitä ajattelen mutten kuitenkaan sano sitä vaan jään miettimään että mitä muut siitä ajattelee. Siinä on minun kasvukohtani, kipupiste. Helpottavaa on tietää että siitä on kasvamassa pois ja tietää että siinä apuna on tuki.
Viime yönä näin unta että keskustelin tutun kanssa taiteesta. Siitä että kaiken tekemisen taustalla on kuitenkin toive siitä että oma tunnetila tulee näkyväksi vaikkei sitä osaa selittää sanoin. Ja sanoin myös jotakin arvioimisesta, arvottamisesta.
Häh. Blokki iskee kun tätä nyt miettii. Lopetan siis hetkeksi.
niin eli miten mä nyt ajattelen tän. Mä haluaisin sun tukea juuri nyt mutta musta tuntuu että sä tarvitset sitä itse mutta mä en voi sulle sitä antaa, en sellaista jota luulen sun tarvitsevan. mä haluaisin sut perheenjäsenenä lähelle, jakamaan tätä, mutta sä pakenet enkä osaa kysyä asioita suoraan etkä sinä sanoa niitä. eli me ollaan, tai minä olen vähän hassussa tilanteessa.
mulla olisi oikeus suhun koska se on jokaisen lapsen oikeus, omistaa vanhemmat, tai tukevat aikuiset mutta en tiedä tulenko koskaan saamaan sinua ihan sillä tavalla kuin mun kuuluisi. Että voisin ottaa tukea sinun hyvästä olosta. Kun ei sitä ainakaan tällä hetkellä taida sinulla olla. Mutta se on sinun elämäsi ja valintasi enkä minä ole siihen vaikuttanut.
mutta että mä olen nyt vasta noussut vaatimaan oikeuksiani. tai nyt jo. tai ihan vaan nyt. niin se on jo sitä elämää.
Eniten mietin tänään perhettäni ja sitä miten kaukana me tunnutaan olevan toisistamme tällä hetkellä. Se etäisyys on myös lähinnä mun pään sisäistä, sillä järjestelen ajatusmallejani uusiksi. Jotta voisin saada perheeni taas lähelle niistä on mentävä kauas. Ja kaukana ne onkin tällä hetkellä, fyysisestikin.
Erillään, yhdessä. Yllättävän vaikea yhtälö kun sitä alkaa opettelemaan. Mutta palkitseva, uskon. Muu tapa olla on jo koettu eikä toiminut mun kohdalla. Joten kasvun paikka. Hassua miten kiitollisuus siitä että tietää liikkuvansa kohti kevyempää olemista sekoittuu suruun siitä että kaikki vanha jää taakse. Ne on kaksi tosi voimakasta tunnetta ja hetken ne kulkee vierekkäin. Tai mistä sen tietää, vaikka ne olisi lopullisesti lyöttäytyneet kumppaneiksi. Välillä ne käy matkoilla ja palaa sitten toistensa luo. Suru ja keveys. Aika loistava pari, vastakohdathan täydentää toisiaan.
Huomaan että mua alkaa joskus pyörryttämään kun mietin näitä juttuja. Kuin kävelisi vähän vinossa. Toinen jalka alempana kuin toinen. Minne tie katoaa, miksi se mutkittelee vaikka väylä on suora.
Taide on leikkiä, sen tulos on odottamaton, joten se luo sattumanvaraisuutta, mutta paradoksaalisesti se myös jäsentää kaoottisuutta luomalla uusia mielleyhtymiä leikkijöiden kesken. Pelaaminen ja leikki. Molemmat tavallaan leikkiä mutta jälkimmäinen ilman säännönmukaisuutta. Onko pelaamisesta kuitenkin leikki useimmiten kaukana? Onhan sekin osittain sattumanvaraista. Mutta säännöt on aina, oma maailma ja merkitykset. Ei salli irtiottoa, sääntöjen muuttamista yhtäkkiä täysin erilaisiksi.
Taide järjestää omaa arvomaailmaa, menneisyyttä, nykyisyyttä ja yhteiskunnallista kontekstia.
Taidetta ei voi arvottaa, mutta mikä tekee siitä joko arvokasta tai arvotonta? Millä tavoin tunteita, symboleita, käsityksiä ja niiden yhteistä vuoropuhelua voidaan hinnallisesti arvioida? Esteettisyys, visuaalisuus,muodon kokeminen kauniina ovat katsojan määrittämiä asioita, sitä joko pitää jostakin tai sitten ei.