rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Äiti on ryypännyt rahansa ja meidän reissu tallinnnaan balettiin peruuntuu. Oikeasti, se ihminen on kohta 50v ja käytös on tuota tasoa. Enkä jaksa olla edes surullinen tai pettynyt, en enää koska tämä on käyty läpi jo niin ja niin monta kertaa. En vain jaksaisi.

Tekisi mieli vaan käpertyä maton alle. Itkemään jos kyyneleet tulisivat. Tai kyllä kyyneleet tulee mutta itku ei. Sitten neiti vain ulisee mikä ei ole kovin kivaa. Joten taidan jättää väliin kuitenkin. Yritän psyykata itseni pukemaan ja lähtemään kohti varissuota, menemään sinne mamman luo.

Ällälle menen sen jälkeen. Pääsen hetkeksi syliterapiaan. Läheisyys olisi nyt aika pop.

Minulla on turvatissit. Eikä järki taaskaan pakota päätä niin yhtään. Ällä sanoi järjen kaikonneen päästäni mikä pitää varmaan paikkansa. Höyrytessä on hävinnyt jonnekin.

Isi ja Leena tapasi tänään Ällän. Tai no isi tapasi hänet jo aiemmin mutta nyt sitten ihan noin kunnolla. Tykkäsivät kyllä, luulen että ovat tyytyväisiä valintaani. Ja mikseivät olisi, Ällä on ihana tyttö. Suloinen pöhnö. Kuka hänestä nyt muka voisi olla pitämättä?

Menen huomenna mamman luo kertomaan olevani suhteessa naiseen. En tiedä yhtään miten sen sanon niin että hän ymmärtää mitä todella tarkoitan. Rakastan häntä ehkä eniten, hän minulle se tärkein läheinen sukulainen jota en missään nimessä haluaisi loukata. Ja vähän huolettaa että josko ottaa sen jotenkin loukkauksena. Kuvittelee minun olevan jotenkin...vino. Vääränlainen.

Sisäinen vapina on täällä taas. Mietin mahtaakohan se liittyä väsymykseen, siihen etten ole nukkunut kunnolla yli viikkoon. Alitajunta jännittää ensi viikon torstaita ja leikkausta. Yritän aktiivisesti olla miettimättä asiaa mutta silti se minun mielessäni on. Ja voisi olla hyväkin miettiä, psyykata itseään mutta en halua. Pelkään etten kestä. Minua vähän huolettaa miten huono psyykkinen kuntoni kestää kipua, hankaluutta, käden "puuttumista" toiminnasta. Kun tunnun kaikkeen reagoivan itsemurha-ajatuksilla.

Sanoinkin niin isille tänään. Että kaikki hassutkin vastoinkäymiset saa minut heittäytymään murhaajaksi. Siis niin että haaveilen itseni murhaamisesta. Mikä on pelottavaa. Tai olisi pelottavaa jos jaksaisin, kykenisin niin voimakasta tunnetta tuntemaan. Mutta en kykene. Minä vain tallustan eteenpäin jollain ihme automaattivaihteella, toivoen että joskus löydän ne avaimet sinne oveen joka pitää valon takanaan.

Tuli mieleeni.

Missäköhän vaiheessa alkavat yliopistolta hätistää neitiä valmistumaan? Missä vaiheessa mahtaa tulla se päivä jolloin opinto-oikeus ei automaattisesti enää jatkukaan? Olen ollut nyt kirjoilla vuodesta -98 ja edelleen siis valmistumatta. Viimeisen neljän vuoden aikana olen tainnut saada aikaiseksi neljä opintoviikkoa. Ei siis kovin huima tahti. No, puolustuksekseni totean että olen ollut täyspäiväisesti oman alan töissä viimeiset vuodet. Mutta jonain päivänä ne opinnot pitäisi saada pois roikkumasta. Kun vaan jaksaisi.

Taidan urputtaa liikaa omista asioistani. Annankohan tarpeeksi tilaa muille, käännänkö aina puheen vain omiin murheisiini?

Reissusta taas terveisiä. Kävin Ällän vanhemmilla nokialla ja tapasin myös hänen ystäviään. Ja Yytin. Olen kuulemma loistava valinta;)

Aikusten oikeesti. Oli kivaa. Ihmiset oli ihania, kaikki. Kaikki otti minut hyvin vastaan. Kukaan ei tehnyt numeroa siitä että sain paniikin eksyttyäni ja minut piti pelastaa. Sai lojua, olla väsy, puhelias, hullu. Mikä teki oikein hyvää. Eilen vielä hetken halin Ällää hänen luonaan, muru sai kohtuullisen voimakkaan reaktion uudesta lääkityksestään enkä meinannut millään uskaltaa jättää häntä yksin kotiin. Mutta kuulosti vähemmän pelottavalta kun tänään soitin hänelle. Katsotaan sitten vielä illalla miltä kuulostaa, aion kyllä vielä soittaa ja varmistaa että kaikki on hyvin.

Minussa asuu sisäinen huolehtija. Huolehdin niistä joista tykkään. Silitän selkää kun teini oksentaa vessassa. Pyyhin kyyneleet kun Ällä itkee, soitan hänelle kahdesti päivässä varmistaakseni että hänellä on kaikki hyvin. Jotenkin se vaihde tulee niin automaattisesti päälle etten osaa itse asiaan kiinnittää edes huomioita. Olin tehnyt sillä kuitenkin vaikutuksen. Hassua. Sossuntädit on tällaisia:)

Ilta oli onnistunut. Aamuneljään asti riekuttiin baarissa tyttöjen kanssa, puhuttiin ja naurettiin. Tosin pöytäseurueemme välillä oli ihan tolaltaan kun meidän naurut Onnellisen kanssa on samanlaiset: kovat ja räkättävät ja taisimme kuulostaa suhteellisen sekopäisiltä räkätäessämme yhtäaikaa. Oo oli jännittänyt mun tapaamista, itse en jostain syystä älynnyt jännittää yhtään.

Illan paras heitto tuli Eeltä joka totesi mulle että "sulla on isot tissit". Koko seurue repesi nauramaan ja repeiltiin sille vielä pitkään sen jälkeenkin. Kohteliaisuuutena hän sen sanoi enkä sitä muuna olisi osannut ottaakaan.

Nyt pitäisi värjätä juurikasvua. Tukka näyttää kauhealta vaikkei sitä juurikasvua nää kukaan muu kuin minä itse. No se riittää että minä tiedän sen olevan siellä.

On pitänyt tästä jo monta päivää kirjoittaa mutta aina nähtävästi unohdan. Mutta nyt! Nyt muistan!

Olen täällä usein miettinyt sitä onko minusta parisuhteeseen, osaanko käyttäytyä siinä ja haluanko parisuhdetta. Olen luultavasti sanonut etten sitä halua. Mietin että kuinkahan paljon se on vaikuttanut kenties minun ja Ällän suhteeseen, se minun avoin hätäily sen kanssa että onko minusta suhteeseen, haluanko minä suhteen vai en. Sanoinkin eilen että jos minulle syksyllä olisi joku sanonut että vaihdan maaliskuuhun seurustelevana niin en olisi uskonut. Koska vahvasti koin että en halua ketään. Mutta Ällä löysi jonkin ihmeen salaoven josta puikahti sisään heti ensimmäisillä treffeillä.

Ensimmäistä kertaa koskaan minulle ihmissuhde tuntuu luontevalta, ei tarvitse turhia yrittää, voi olla mitä on ja jotenkin se sellainen ylimääräinen säätäminen on jäänyt jonnekin. Luottamus, läheisyys, halu, hellyys, kaipuu, ihastus. Välillä se on aiheuttanut neidille pientä pakokauhua, se tietty helppous mutta toisaalta nyt annan asioiden mennä omalla painollaan.

Minut kutsuttiin viettämään iltaa suxesiin. Kivat tytöt Pinkistä pyysivät joten aion mennä. Pyysivät jo maanantaina jolloin voin niin huonosti etten yksinkertaisesti edes jaksanut ajatella mitään sosiaalista, vomat silloin hupeni siihen etten tapa itseäni. Mutta tänään lähden.

Olin ihan hämilläni kun pyysivät. Että neiti muka niin kiinnostaa että pyytävät joukon jatkoksi. Milloinkahan sitä oppii luottamaan siihen että minäkin olen kiinnostava ihminen? Tai ehkä minä hiljalleen, olen ainakin oppinut luottamaan siihen että Ällä tykkää minusta sellaisena kuin olen.

Kohta on viikonloppu. Paniikki. Osaanko käyttäytyä, olenko liian sekopäinen. ?

Minulla oli jokin ajatus kun klikkasin bloggauksen auki. En vain enää muista mikä.

Sinänsä on hassua että ihmiset jotka tuntee neidin myös IRL lukee tätä blogia. Kuten Hoo, Ällä ja Ärrä. Ja muutama pinkkiläinen. Että he lukee täältä mitä minulle kuuluu. Ja että ihan vieraat ihmiset lukee. Se on vielä hassumpaa.

Neiti aloitti sitten elämänmuutosremonttilenkkeilyn. Lopputulos oli että isi kävi avaamassa mulle oven. Niin, jätin avaimet kotiin kun olin niin innossani uusista housuistani. Lenkkihousuista. Tein lenkin ja muistin että isillä on mun avain joten soitin josko tulisi avaan oven.

Isi sitten luuli että seison heidän alaovellaan:D Joten tämä solkkaus kesti aikansa mutta päästiin Ärrän kanssa sisään kuitenkin. Olisi kuulemma pitänyt älytä sanoa että seisoo oman ovensa takana. No mistä minä nyt sellaista tajuan sanoa kun en kerran muista ottaa avaimia mukaan. Ja olisinko muka todella lenkkeillyt varissuolle?

Hullu isi. Paras isi <3

Neiti joutuu elämäntaparemonttiin mikäli aikoo vanheta ilman kakkostyypin diabetesta. Kirjoitetaanko se edes noin? Kaipa. No mutta siis. Sokerin imeytymisessä on häiriötä ja se tarkoittaa sitä että jos ei muuta ruokailutottumuksiaan ja tiputa painostaan kymmentä kiloa niin sitten vanhenee kera sokeritaudin. Mikä ei ole kai kovin toivottavaa. Ei vain oikeasti jaksaisi juuri nyt. Syöminen on muutenkin kovin onnetonta juuri nyt ja sitten vielä pitäisi miettiä mitä suuhunsa lykkää. Tuntuu liian raskaalta tähän hetkeen.

Pitkää psykoterapiaa varten laitetaan nyt paperisota vireille. Ensin on arvio psykiatrian polilla jonka perusteella joko suositellaan terapiaan tai ei ja otetaan kantaa siihen minkä tyyppistä terapiaa tarvitaan. Ja mahdollisesti esitetään sopivaa terapeuttia. Kelan rahoitusta haetaan myös. Odotan jo kauhulla sen hemmetin kuntoutustukihakemuksen täyttämistä, son nimittäin kohtuu mutkikas planketti, tiedän sen työn puolesta. No sossulle mennään sitten papereiden kanssa. Päälääkäri sanoi suosittavansa vuoden terapiaa kerran viikossa.

Lähden viikonlopuksi Nokialle Ällän luo. Minua jännittää. Tapaan jossain välissä reissua myös Yyn jonka kanssa heilun kuin heikkopäin Pinkissä (setafoorumilla). Tulen tapaamaan paljon uusia ihmisiä viikonloppuna enkä yhtään tiedä miten siitä selvitään. Kun olen tavallisestikin kohtuu sekopäinen niin nyt vielä enemmän. Joten Ällä-muru, sano mulle välillä että muista hengittää jos vaikutan sekopäiseltä. Tai kuskaa pihalle jäähtymään jos alan höpistä täysin sekopäistä tahtia. Saatan ahdistua höpinästäni niin että menen vähän lukkoon enkä osaa toimia järkevästi. ihan kuin koskaan osaisin mutta kuitenkin.

Mummi sanoi ettei pidä turhaa jännittää. Kyllä kaikki musta kuulemma kuitenkin tykkää. Kai se on mummia uskottava.

Huomaan että minulle on muodostunut tavaksi keksiä jotain epämääräistä ahdistumisen aihetta juuri silloin kun tiedän etten Ällän kanssa pääse kasvokkain hetkeen puhumaan. Sitten käännän ja väännän ja kieputan sitä asiaa päässäni niin että meinaan seota koska siitä tulee noin miljoona kertaa isompi kuin mitä se asia on oikeasti. Yleensä se asia on jotain pientä jonka sitten kaiken lisäksi unohdan puhua hänen kanssaan kun nähdään.

Minulle käy usein niin että unohdan puhua hänen kanssaan jos minulla on etukäteen ollut mielessä joku viksu ajatus. Pienestä päästä järki pakenee ihan totaallisesti Ällän lähellä. Haluan vain laittaa silmät kiinni ja nauttia siitä että hän on siinä. Nautin siitä että voin koskettaa, saan itse kosketusta. En minä mitään viksua ehdi puhua siinä. :D

Jokin ajatus oli. Niin. Ässän kanssa puhuttiin eilen lähes kolme tuntia, kaikesta oikeastaan. Siitä miksi hänellä on ollut vaikeaa kotona ja miksi on päädytty siihen että asuu kodin ulkopuolella. Minun suhteestani Ällään. Kerroin siis ja hän oli kovin iloinen että luotan häneen niin että kerroin. Ajateltiin että voisi kutsua syömään Ällän ja Ässän poikakaverin ja syödä nelisin, tutustua ja rupatella. Koska Ällä on on osa minun elämää ja Ässä on sitä myös niin se tarkoittaa että heidän elämänsä risteävät minun kohdallani. Joten toivoisin heidän tutustuvan toisiinsa.

Tänään vesijumppaan. Huomenna päälääkäri. Keskiviikkona hieroja.

Juuri nyt iski halu. Suljen silmät ja voin tuntea miten Ällä juoksuttaa sormiaan paljaalla ihollani ja se saa minut huokaamaan, kostumaan, haluamaan. Nyt.