Makaan sairaana paratiisin puistossa.

Hengittäminen tuntuu juuri nyt ainoalta asialta johon jaksaa keskittyä, kaikki muu on liian voimia vaativaa enkä kykene.

Tuntuu että elämästä selviäminen jotenkin hengissä on suuri tavoite. Että se olisi ehkä liiankin suuri tavoite neidille. Ettei sitä ehkä kykene tekemään, selviämään hengissä kunnes on oikea hetki kuolla. Ettei ota varaslähtöä kuolemaan. Varaslähtö tuntuu houkuttelevalta silloin kun tuntuu niin pahalta ettei jaksa edes hengittää. Oikeammin ei meinaa kyetä hengittämään, ei ole voimia hengittää. Neiti olisi luultavasti jo lopettanut hengittämisen jos se olisi jotenkin järjellisesti mahdollista. Mutta son onneksi sisäänrakennettu ominaisuus jota ei tarvitse kovin itse suorittaa.

Tämä sairaus syö keskittymiskyvyn ja muistin. En muista mitä olen sanonut ja mitä en. Saatan unohtaa käymäni keskustelun samantien ja puhua sen sitten uudestaan viiden minuutin kuluttua. En jaksa keskittyä kirjaan kuin kaksi sivua kerrallaan koska on vaikea pitää mielessä mitä tapahtui sivun yläreunassa lukiessaan kohti alareunaa. Saatan seistä keskellä olohuonetta miettien että jotain piti tehdä mutta ilman mitään ajatusta siitä mitä se olikaan. Keskustelujen käyminen on välillä raskasta koska ei jaksa keskittyä kovin pitkään mihinkään ajatusta vaativaan. Eikä muista.

Olen täällä taannoin listannut syitä elää. Ne pätee edelleen. On oltava jokin kiinnekohta jotta jaksaa. Muuten oikeasti menisin ja ottaisin kaikki pillerit, vetäisin ranteet auki, kävelisin junan alle. Tekisin jotain jotta tämä loppuisi. Koska olen niin väsynyt etten jaksa enää.