rouva hätäinen keskellä elämän kaaosta

Hiki. Meinasi tulla nestehukka. Mutta nyt on suurin osa kirjoista kirjastossa. Tosin joku päivä pitää saada innostus laittaa ne jotenkin fiksusti tuonne hyllyyn, niin että jotenkin edes tietäisi missä hyllyssä on mitäkin. Joku päivä sitten.

Nyt minulla kuitenkin on kirjasto-työhuone. Ja nukkuma-ruokailu-oleskeluhuone. Jossa sänky peitetään mamman virkkaamalla tilkkutäkillä. Kirjastossa voin lojua sohvalla ja soheltaa netissä, siirtyä sitten nukkumatilaani entiseen olohuoneeseen. Tykkään kun sänky on siellä, siinä on kiva kölliä ja lukea. Olen aina haaveillut kirjastosta, nyt sen sain. Kiitos Ällä ja Pii-täti ideasta. Pii-täti on hauska. Ymmärtää asioita joita äiti ei suostu ymmärtämään.

Veeti Valtteri Mikonpoika. Se tuli serkun pojan nimeksi. Ihan kiva nimi. Varmasti tulee sopimaan joukkoomme. Sylikummi taisi itkeä, lapsen isoäiti ainakin itki ja omakin äiti kuulemma melkein. Sellaisia itkupillejä me ollaan, kaikki.

Ällä tuli, näki ja hurmasi. Kaikki muut paitsi äidin ja tädin miehen. Eivät tykänneet mutta se ei taas ole minun tai meidän ongelma vaan heidän. Jotenkin saavat kuitenkin oppia asian kanssa elämään koska me ollaan nyt pari, seurusteleva pari. <3 Mulla on siis ensimmäistä kertaa ikinä tyttöystävä. Tuntuu hyvälle vaikka tuskin tuo mitään olemisessamme varsinaisesti muuttaa. Samoin mennään eteenpäin kuin tähänkin asti, sen mukaan mikä tuntuu hyvälle. Ja hänen lähellään tuntuu hyvälle, oikein hyvälle.

Mielettömän ihana oli illalla käpertyä hänen viekkuunsa, tuntea hänen sormensa alastomalla ihollani ja nauttia siitä miten kosketus kiihotti, sai minut heräämään ja kostumaan. Nauttimaan. Haluamaan lisää, ettei toinen lopeta.

Mummi soitti kysyäkseen että esittelenhän Ällän hänelle sitten huomenna. En tiedä mitä hän oikein ajatteli, että kuljen pitkin poikin sukujuhlia Ällän kanssa kertomatta kenellekään kuka hän on? No mummi nyt on mummi ja häneltä tuota ehkä saattoi odottaakin. Toivottavasti ei hössötä ihan kamalan kauheasti huomenna. Hössää mutta toivottavasti se pysyisi jossain, vaikka vähäisessä, kohtuudessa.

Käytiin kävelyllä Hoon kanssa. Ja UFF:ssa josta löydettiin molemmille neljällä eurolla mainiot takit. Kiva.

Mitä mainion keikka. Eikä tuo oikein kuvaa sitä lainkaan. Ei riitä sanat. Superchrist is best. Se ehkä kuvaa kaiken tarpeellisen tähän hetkeen.

Hassua oli yhtäkkiä kuulla korvan vierestä miesääni joka huusi että Olenko Tui (sanoi kyllä mun oikean nimen mutta). Olin hetken että öö, joo kunnes tunnistin kuka se on. Se oli Aa jonka kanssa kulutin samaa koulunpenkkiä koko peruskoulun. Kaikista paikoista hän on siellä dynamolla ja tunnistaa minut, emme ole nähneet sitten noin 11 vuoteen ja hän tunnistaa minut! Juteltiin kuulumiset, kilistettiin lonkerolla ja fanitettiin yhdessä Minttu-basistia :D

Aa huomasi että katselen basistia ja mietti selvästi että mikä juttu tämä nyt oikein on kunnes sitten selvensin tilanteen. Että tytöt sykähdyttää minua samoin kuin häntä. Oli hauska nähdä miten aikuinen mies punastuu. Hih. Mutta hauskaa meillä oli. Vaihdettiin numeroita ja ehkä joskus taas jossain törmätään. Hän on se poika joka on antanut mulle ekan suukkoni.

Kävin kiittämässä basistia hyvästä keikasta ja noin vain halasin. Olin kerrankin rohkea. Hyvä minä.

Miinatäti kuvaili tilaani sanalla lilluminen. Tietyllä tapaa minä lillun ja kellun elämässäni, saamatta otetta oikein mistään. En jaksa edes kurottaa jotta yrittäisin saada kiinni, minä vain lillun mukana toivoen että jonain päivänä, ehkä, saisin taas kiinni. Olen niin turta että tuntuu kuin en enää olisi täällä. Taisin sanoa jo aiemminkin että minusta tuntuu kuin seuraisin elämääni ulkopuolelta, joku sitä elää mutta se en ole minä. En tunne itseäni. En fyysisesti enkä henkisesti.

Kävin viemässä kelaan psykiatrini kirjoittaman b-lausunnon. Vaikeatasoinen masennus ilman psykoottisia oireita. Siitä ollaan sairauslomalla huhtikuun 30.päivään saakka. Tarvitsen intensiivistä psykiatrista hoitoa. Niin siinä sanottiin. Niin kai sitten tarvitsen. Olen kiitollinen siitä että saan apua. Ettei tarvitse rämpiä yksin. Ilman miinatätiä...luultavasti olisin tappanut jo itseni.

Keskusteltiin tänään Teen kanssa taas hedelmöityshoitolaista. Olemme asiasta eri mieltä, hän vastaan ja minä puolesta. Olen periaatteesta puolesta, minusta oikeus hedelmöityshoitoihin tulee taata jokaiselle sitä haluavalle. Se että lähtee siihen prosessiin tarkoittaa että on harkinnut ja puntaroinut kykynsä tulla vanhemmaksi. Samaa ei voi sanoa kaikista vanhemmista. On niin paljon niitä joiden lapsia ei olisi suonut heille syntyvän koskaan. En kuitenkaan jaksanut väitellä vaan totesimme että olemme eri mieltä ja piste. Hän luultavasti lukee tämän. Pistin sähköpostissa linkin tänne kun sitä kysyi. Ihana ystävä.

En meinaa jaksaa. Mielessä kieppuu taas ikäviä kuvia. Näen verta, omat ranteet vedettynä auki ja verta. En osaa sanoa kuinka järkyttävä on tuo tunne ja tuo mielikuva. Kuinka elävä se on. Melkein tunnen veren tuoksun, melkein voin koskettaa sitä mielikuvaa.

Miten kukaan voisi haluta minua. Minä olen kipeä, sairas, huono. Inhottava. Voisin jatkaa listaa monta sivua mutten tee niin. Koska en jaksa.

Piti mennä nukkumaan jo ajat sitten. Miksi ahdistus iskee aina silloin kun on jo sulkenut messen eikä sitä jaksa enää avata?

Mietin lähtisinkö huomenna livekeikalle. Superchrist olsi Dynamolla. Olisi kiva tanssia itsensä tainnoksiin. En tiedä jaksaako. Huomenna sen näkee sitten. Huomenna on myös miina-tädin vastaanotto ja pilates. Pitää käydä kelassa ja hakea takki korjaamosta. Pitää siis yhdeksän jälkeen kuulostella jaksamista. Joka tapauksessa kun olen lähdössä lauantaina tansseihin. Tytön kanssa.

Tunnen huonoa omaatuntoa siitä että jaksan. Eihän minun pitäisi repiä itseäni jaksamaan koska olen masentunut. Eihän mun kuulu jaksaa. Kuitenkin on hetkiä jolloin työnnän rajusti kaiken syrjään ja jaksan vaikka väkisin. Normaaleja, pieniä arjen asioita. Kelassa käyntiä, ostan cd-levyjä, sukkahousut, vien takin korjaamoon, lähden ulos livekeikalle. Eihän mun kuuluisi tehdä näitä asioita koska olen masentunut. Hullu taidan olla, ainakin mulla on kummallinen mieli. Se ei salli mulle mitään.

Olen arka. En uskalla. Haluaisin uskaltaa.

Saako masentunut jaksaa käydä livekeikalla? Pitääkö silloin vaan maata sängynpohjalla kuolleena? Tosin tekee mieli tehdä sitäkin ja teenkin sitäkin. Olen karsinut elämästäni pois monta asiaa näinä viime viikkoina ja kuukausina. Kaiken oikeastaan. Ystävätkin melkein. On vain muutama jonka kanssa olen yhteydessä, vain muutama jota en ole onnistunut työntämään elämästäni pois. Yhdestä haluan pitää kiinni.

En nauti asioita kuten ennen. Hyvä viini ei maistu niin hyvälle kun se maistuu "terveenä". En meinaa jaksaa keskittyä kirjaan. Virkkaus pitää ajatukset pois kuolemisesta ja siten on sijaistoimintaa.

niin, ei kaikki entryt ole alkaneet runolla. Huomasin sen kun selailin tekstejä taakse päin. Ei pitäisi aina avata suutaan ennen kuin miettii loppuun asti mitä aikoo sanoa.

Masentunut ihminen on kovin itsekäs. Haluaa että ihmiset olisivat lähellä, valmiina antamaan vaikka ei itse kykene antamaan mitään takaisin. Olen ihminen joka ottaa. Itse asiassa tuon sanoi Edith Södergran. Selailin taas runoja. Tunnistan itseni niin monesta runosta, saan niistä lohtua. Niin, jo jonkin aikaa entryjeni otsikot ovat olleet lauseita hänen runoistaan. Sikäli kun joku on asiaa ihmetellyt.

Sosiaalityöntekijä auttoi minua täyttämään asumistukihakemuksen. Huomenna menen ulosottoihmisen luo selvimään tilannettani. Kunhan vapaudun sieltä sokerirasituksesta. Sitten tapaan Een, mennään kaffelle jonnekin turisemaan siitä kuinka surkeaa meidän elämä oikein on. Se tekee hyvää, murehtia seurassa joka ymmärtää. Joka ei vaadi mitään, odota mitään annettavaksi kun ei tiedä voiko itsekään antaa.

En ole kuollut. Hetkittäin luulen olevani mutta eilen taas oivalsin olevani hengissä. Kun sähköinen väristys lyö läpi kehon kun Ällä koskettaa hellästi ihoani. Ei siinä voi epäillä olevansa kuollut. Ainakin sillä hetkellä on kovinkin elossa. Ei sillä että en minä luultavasti jaksaisi rakastella edes. Mutta voisin kaivata tilannetta jossa voisin käpertyä hänen ihoaan vasten alastomana, saada tuntea hänen lämpönsä omaa kylmyyttäni vasten.

Ehkä Ällän lämpö helpottaisi tätä sisäistä kylmyyttä. Huomaatteko, taas neiti olisi ottamassa. Mutta haluan antaa. Haluan antaa Ällälle hyvää oloa orgasmina. Haluan pitää hänet sormissani, kuuman kosteana. Tahdon. Haluan. Nyt.

Toisella katselukerralla Brokeback mountain irrotti kyyneleitä tässäkin neidissä. Itse asiassa koko seurueemme itki, iha avoimesti itki liikutuksesta. Hitto että se on kaunis leffa. Ostin kirjanakin akateemisesta, pitää käydä tilaukseni huomenna noutamassa. Lisää kyyneliä siis.

Jäin miettimään kuinka etuoikeutettu olenkaan kun voin välittää Ällästä avoimen julkisesti. Suukottaa kadulla, kulkea käsi kädessä pelkäämättä. Ennis ja Jack eivät sitä voineet tehdä. Olen pahoillani heidän puolestaan koska uskon että jokaisen kuuluisi saada julkistaa onnensa. Mikäli siis haluaa, arvostan niitä jotka elävät kaapissa omasta halustaan. Kun ei ole itse yhtään kaapissa enää, en halua änkeä sinne edes muiden takia. Enkä tiedä osaisinko. Tärkeämpi taitaa kuitenkin olla se etten halua. Koska ei ole pakko. Tämä on minun valintani ja olen siihen tyytyväinen. Ulkona olemiseen. On ihanaa että Ällä lähtee kanssani sunnuntaina ristiäisiin koska hän on minulle tärkeä. Tykkään hänestä. Paljon. Oli ihana nähdä tänään.

Minulla on sisäinen kylmä olo, vapisen. Vaatetta on päällä pari kerrosta joten kylmä ei pitäisi olla. Silti vapisen, tärisen. Paniikki meinaa taas tulla läpi. Tai en tiedä onko se ihan sellainen paniikkioloakaan.

Sisäinen kylmyys, turta sielu.