I woke and couldn't sleep

Ostin hupparin ulkomailta 5 vuotta sitten ja se on edelleen käytössä ja hyvässä iskussa. Toki pientä kulumaa on hihoissa ja printti on hiukan haalistunut mut se vain lisää arvoa. Tässä on niin monta asiaa ja muistoa, liikaa asioit minkä takia en pysty luopuun tästä. Paljon oon laittanu mennyttä elämää menemää, mut on juttui mistä ei voi.

Erossa molemmat pakkas omat kamansa ja kaikki, mitä oltiin toisillemme annettu, palautettii. Mitään sellasia muistoja ei jääny, jätetty tai annettu. Mulle tuli vastaan kuvia ja muutama vanha kirje kun kävin läpi laatikoita ja ajattelin et mikäs tässä, kattellaan, mut en pystyny. Kirjeet jäi lukematta ja pitkään kävin tukustelua päässäni niiden kohtalosta. Pakkasin ne takas laatikkoon, mut koitin saada ne niin kaiken alle, etten niihin ihan vahingossa törmää lähiaikoina uudelleen. Tunteet on hassu juttu. Tunteet ja muistot. Miten yhdestä kuvasta, 10X15 kokosesta paperin palasta, voi tulla mieleen monta vuotta, meren tuoksu Suokin kallioilla, ilta-aurinko. Löysät talviaamut ja aamutupakka keittiös, känniset yömässyt uuden kämpän keittiös ja kaikki. Miten innoissaa oltii uutta yhteist kotii laittamassa, maalattii ja hiottii ovia ja miten viimeseen saakka mä vittu toivoin että jotain hyvää tapahtuisi, ettei se saa olla niin päin helvettiä asiat miten ne oikeasti oli, miten syvältä se vihlos sillon ja miten syvältä se edelleen kourasee. Edelleen. Ja siitä on aikaa jo muutama vuos. Ja koko skaala yhdestä kuvasta, melkein 8 vuotta läpi muutamassa minuutissa.

Kesäpoika mietti eri aikaa olla olemassa ja aloin miettiä haluaisinko jotenkin saada viime vuodet jotenkin nollattua, päästä ajassa taaksepäin ja tehdä jotain toisin. En tiedä. Jos olisi ollut pieni osviitta tulevasta, olisin lähtenyt aiemmin. Toisaalta taas.. mikä ei tapa, vahvistaa. Mutta kirjeitä en lue vieläkään, enkä katso kuvia. Yhteydet olen katkaissut moniin ja moneen suuntaan.

Ei, en minä kadu mitään tai haluaisi mitään muuttaa. Tässä mennään. Kaikki on hyvin. Aurinko alkoi juuri paistaa. Menen ulos tupakalle.

Camp Jesus, joka tuli siis perjantaina, on ollut minulla rotaatiossa muutamaan otteeseen. Niin mukaansatempaavaa ja huvittavaa. Olen aina innoissani tällaisista ohjelmista, joissa on hankala päättää olisiko kauhuissaan tai vain äärimmäisen hyvin viihdytetty. Oma lempikohtani oli, kun pahvinen George Bushi kannettiin lavalle, ja lapset tervehtivät ja kiittivät "presidenttiä". Siis kyseessä on kymmenen molemmin puolin olevia lapsia.

Muutamat hahmot tai siis aikuiset, leirin järjestäjät, muistuttivat kovasti hahmoja jostain kotimaisesta komediasarjasta. Miksi kukaan voisi olla tosissaan sellainen? Miten se on mahdollista? Olisko tuollainen mahdollista Suomessa? Mulle Amerikka edustaa kuitenkin aika pitkälle friikkien valtakuntaa, maata ja mannerta, jossä anything goes. Toki monet klipit ja uutiset ja "uutiset" ovat fuulaa, mutta silti olen melko vakuuttunut, etteivät jenkit aina ole ihan terävintä kärkeä. Ja tällaiset ohjelmat eivät kyllä mitenkään horjuta näkemyksiäni, kuten ei myöskään ne tapaamani amerikkalaiset. Ovat kaikki olleet kovin ystävällisiä, mukavia, mutta myös sangen.. no, moneen junaan. En tiiä kuinka iso porukka on Camp Jesuksessa esitettyjen ihmisten tapaista, onko siis kyseessä pieni friikki-ilmentymä tai vakavasti otettava, kasvava uhkakuva. Tuollaisenaan esitettynä se vaikuttaisi olevan todellinen uhka, varsinkin kun kaikki tapahuu nuorten ja lasten ajatusmaailmaa muokkaamalla. Minusta oli varsin ironista, että ohjelmaa ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Haluaisin siis aivan mielettömästi päästä matkustelemaan Yhdysvaltoihin, ajaa koko maan halki, katsoa selviääkö hengissä. New York, tietysti, ja Las Vegas sekä San Francisco. Mitä siihen väliin kaikkea mahtuukaan, se olisi varmasti mun lempparia.

Mä oon aina sanonu et olen agnostikko, mutta kun katsoo näitä(kin) ihmisiä, alkaa vahvasti taipua ateismin puoleen.

Ihmisyys kaikissa sen muodoissaan kiinnostaa minua pohjattomasti. Erityisen lähellä sydäntäni ovat ihmiset, jotka vastoin kaikkia odotuksia luovat omasta elämästään juuri sellaisen kuin haluavat. Suurin osa näistä ihailemistani ihmisistä ovat naisia. Sen suuremmin miettimättä syitä tähän, joskin silti muutaman teorian kehittäneenä keräilen sydämeeni ilmiöitä, ihmisiä ja tapoja. Asioita, joita ei oikein voi muuten selittää kuin sydämellä.

Tietenkin mukana on omanlaisensa friikki-faktori. Vasiten ei tarvitse mennä kaikkea vastaan, se on yleensä tulokseltaan läpinäkyvää ja typerää. Toisaalta en myöskään innostu vitseistä ja ironiasta joka on turhan alleviivattua. Jos ei aikuinen ihminen oivalla olevansa tekemisissä huumorin kanssa, ei sitä kannata alkaa sen enempää myöskään selittelemään. Toinen seikka, joka minua häiritsee, on ihmisten tarve antaa itsestään tietty kuva. En itse jaksa selitellä (vaikka teen sitä parhaillaan) omia mieltymyksiäni. Tai siis voin perustella pitäväni jostain artistista, koska se puhuttelee minua, koska se on hauska tai hyvä tms. mutta en koskaan sano pitäväni jotain hyvänä tai kauniina, koska se on niin huono tai ruma. Niin tehdessäni koittaisin nostaa itseni jotenkin muiden yläpuolelle. (Ja niitä ihmisiä on jo aivan riittämiin ilman minuakin.)

Jotkut ihmiset, kaverit, jotka eivät tunne minua kovinkaan hyvin, usein antavat linkkejä ja musiikkia sekä tavaroita joista he kuvittelevat minun pitävän. Usein he ovat myös väärässä. Se, että makuni on hieman erilainen kuin monilla muilla ei tarkoita että pitäisin kaikesta rumasta tai huonosta vain koska enemmistö ihmisistä pitää sitä rumana tai huonona. Ei kyse ole tietenkään siitä. Kyse on siitä puhutteleeko se nimenomainen esine minua. Paras ystäväni tuntee minut niin läpikotaisin, että häneen luotan. Ja hän on poikkeuksetta aina oikeassa.

Florence Foster Jenkins on jo mennyt manan maille, mutta hänen nimensä elää edelleen. Kaikki kunnia hänelle.

Olen myös esteetikko. Keräilen tavaraa; astioita, koruja, kirjoja, valokuvia.. En varsinaisesti tee niillä mitään, minä katson niitä. Minä katson niiden kauneutta. Kirpputoreilta löytyy usein (tai ainakin joskus) ihmisten vanhoja valokuvia. Se on jo alkuun huvittava ajatus, että joku myy omaa elämäänsä niin konkreettisesti. Lisäksi on hassua, että on ihmisiä, jotka niitä ostavat. Keräilen myös vanhaa lasia. Myönnän, siinä on aika usein kyse kuuluista muotoilijoista, keräilyesineistä, mutta se ei ole yksinään meriitti minulle. Muutama viikko sitten löysin kirpputorilta 2 Kaj Franckin kannua. Toinen oli ehjä ja toisessa oli nokka särkynyt. Se oli särkynyt aika kauniisti, tasaisesti ja siististi, lisäksi nokan kohdalta lähti muutama särö pitkin kannun kylkeä. Kun valo tulee oikeasta suunnasta se muuttaa säröt valokujiksi. Ostin siis molemmat kannut, tietysti. Minulla on isoisäni lapsuudenkodista kulkenut vanha lipasto, jonka päällä kannu (se rikkinäinen) tällä hetkellä on. Ehjää käytän aamuisin vesikannuna. Tosin Marimekko on kärsinyt pahan inflaation, kiitos Unikon yliannostuksen. Mutta siinäkin se ero, että Marimekon 60-luvun kuosit ovat kamalia, kun taas 50-luvulta peräisin olevat Ruusupuu ja Putkinotko, esimerkiksi, ovat mielettömän kauniita. Samoin kuin oma suosikkini Appelsiini. Appelsiini on myös ainoa Marimekon kuosi jota minulta löytyy.

Televisio on pahuuden keksintö. En koskaan katso televisiota, koska en omista sellaista. Nyt olen kuitenkin pidemmällä kyläreissulla paikassa jossa on tv. Ja tallentava digi-boksi. Se on tällä hetkellä paras kaverini. Onhan tässä käynyt monta ajatusta ja ristiriitaista pohdintaa päässä. Minähän en pidä televisiosta, mutta joku taika tässä kapineessa sittenkin piilee. Miksi muuten minä sitä niin uskollisesti nyt olisin katsonut? Silti on paljon ohjelmia, joita en vain pysty katsomaan, en vain pysty. Kaikkia reality-sarjoja en käsitä, joskin minulla on kumma masokistinen lempi herännyt 4D-dokkareihin. Big brother olisi saattanut olla hetken aikaa kiinnostava, jos olisin silloin päässyt seuraamaan. Toisaalta taas yksi (tai useampi) tyhjä julkkis pääsee esille, mutta sitten taas; miksi minä siitä oikeastaan sen enempää hermostuisin? En seuraa niin aktiivisesti mitään lehteä, että ne lopultakaan minua paljoa pääsisivät häiritsemään.

Toinen on realitysarjat, kilpailut. Huippumalli ym. joiden voittajalle annetaan kuitenkin jonkinlaiset eväät elämään tai uraan tai miksi sitä sitten haluaakaan sanoa. Suvi Koposella pyyhkinee hyvin, kiitos voiton kilpailussa. Ja hyvä niin. Välillä vaan mietin. Josko lahjakas ihminen voisi löytää toisen kanavan itselleen kuin tv ja kilpailu? Ehkä ei, en tiedä. Tai sitten koko ajatus on minulle niin outo, koska en vain osaisi millään kuvitella itseäni televisioon, kisailemaan mistään.

Mistä kuitenkin pidän, ovat elokuvat ja dokumentit. Luonto-ohjelmiin minulla on myös jokin heikkous. Kuten myös lähes kaikkiin plastiikkakirurgiaan liittyviin ohjelmiin. Tänään tuli 'Kuriton sukupolvi' Teemalta, se Wilho Ilmarin ohjaama vuodelta 1937. Olen sen Kassilan versionkin joskus nähnyt, mutta se ei oikein kolahtanut minuun. Mikä on oikeastaan hassua, koska yleensä olen melko helposti vietävissä lähes kaikkien 50-luvun ilmentymien kohdalla. Minä tosin taidan katsoa elokuvia hieman toisin kuin ihmiset ilmeisesti yleensä katsovat. Elokuvia voisin periaatteessa katsoa paljonkin, mutta keskittymiskykyni on samaa luokkaa kuin banaanikärpäsellä, joten harvoin jaksan katsoa elokuvaa kokonaan, alusta loppuun. Elokuvateattereissa se on pakko kärsiä, eikä voi läppäriäkään ottaa esiin, joten siellä se menee.

Teatteriin minua ei saisi millään ilveellä. Paratkoon! Se on minulle täysin kuollut taiteenlaji. Samoin kuin moni modernin tanssin ilmentymät. Toisaalta ooppera saa varauksettoman arvostukseni. Mutta sehän onkin enemmän camp.

Eilen illalla tuli dokumentti tai “dokumentti” Michael Jacksonista. Katsoin sen. Minua kiinnostaa aihe. Ei siis aihe Michael Jackson. Eilisessä toimittaja koitti kertoa mitä tapahtui Jacksonille sen kuuluisan oikeudenkäynnin jälkeen. Ohjelma oli kyllä kiinnostava. Kaikilla on varmasti mielipide Jacksonista, niin minullakin. Oma mielenkiintoni hänen musiikilliseen antiinsa tyrehtyi Bad-albumin jälkeen. Off the wall ja Thriller, osittain vielä myös Bad ovat hyviä levyjä (joskin Thriller saattaa aika ajoin olla hivenen ylihypetetty) mutta sen jälkeen ei ole tullut mitään, mikä olisi ollut vähääkään kiinnostava, pelkkää kuraa ja kokoelmia. Eli kun musiikilliset ansiot ovat kadottaneet merkityksensä, jää jäljelle vain roskajournalismi. Tokihan se minuakin jollain tavalla kiinnostaa mitä on tapahtunut. Tosin, sitähän ei tule kukaan koskaan tietämään. Kun dokumenttien taso on eilisen version tasoista ”tutkivaa journalismia” on kaiketi turha odottaa sen suurempaa valaistumista aiheesta. Mutta enemmänkin kyseessä on pelkkä viihdeteollisuuden hedelmä. Eihän kai kukaan näistä ihmisist oikeesti jahtaa Jacksonia sen takia et he olisivat jotenkin oikeuden asialla tai totuuden advokaatteja, ei. Ne haluaa osansa tässä showssa. Onk se oikein tai.. en osaa sanoa. Ei, ei se ole oikein. Mutta siihen suuntaan maailma on kai menossa. Kaikesta saastasta huolimatta, mitä maailmassa tapahtuu, mielestäni alhaisin (tai alhaisimpia) ammatti tai työ mitä ihminen voi tehdä, on olla paparazzi. Oikeesti, mikä duuni. Ja tähän väliin pieni pohjustus; mä luen lehtiä, olen jossain määrin juorunnälkäinen ym. eli en ole pyhimys. Mutta rajat pitäisi mennä jossain. Videoklipit Britneystä, hiusten ajelu, ja riehuminen sateenvarjon kanssa olivat vastenmielisiä. Ei siksi, että Britney olisi. Kun oli aika selvää, ettei tällä ihmisellä mene hyvin, oli aika vastenmielistä että hänen ympärillään pyörii useita ihmisiä provosoimassa ja dokumentoimassa tätä alhoa, tehden sillä elantonsa. Ja vaikka kuinka uskollisesti seuraisin esim. Britneyn elämää, en ikinä silti tulisi yhtään sen viisaammaksi hänen suhteensa. Samoin kuin Jackson. Kaikesta kirjoittelusta ja haastatteluista huolimatta kukaan ei voi saada kovinkaan täydellistä kuvaa tästä ihmisestä. Totta kai kaikilla on mielipide asiasta, puolesta ja vastaan. Olipa mielipide sitten kumpaan suuntaan tahansa, löytyy sille varmasti tukevaa materiaalia, puolesta ja vastaan.

Kuten aiemmin sanoin; minulla ei ole idoleita. Kunnioitan joitain ihmisiä, mutten osaa kuvitella itseäni seuraamassa kenenkään elämää. Minua ei kiinnosta, mitä kenenkin roskiksesta löytyy, minua ei ilahduta nähdä ketään kuset housuissa kännissä. Minusta on myös outoa, että on olemassa ihmisiä joiden haave ja/tai tavoite elämässä on olla julkkis, kuuluisa. Siis ilman mitään varsinaista meriittiä olla kuuluisa, esim. Esiintyjä tai taiteilija tai suuri ajattelija. Ainoa tavoite on olla kuuluisa. En voi ymmärtää, ihan tosissaan en. Miksi ketään voisi kiinnostaa minun elämäni? Olen myös hieman (olisiko pettynyt oikea sana?) kummissani siitä, että Suomeenkin on alkanut enemmän tulla kaikenlaisia ihmisiä, julkisuudenkipeitä hahmoja, joille on jonkinlainen saavutus olla Seiskassa. Olla Seiskassa. Miksi kukaan haluaisi sitä?

Eksyin. Niin, Jackson. Ja niin, kuten olen aiemmin sanonut, minua kiinnostaa ihminen ja ihmiset. Eilisessä dokumentissa haastatelluista ihmisistä muutamat tuntuivat kantavan järjetöntä, henkilökohtaista kaunaa Jacksonia kohtaan. Muutamia avoimeksi jääviä kysymyksiä jotka jäivät mieleen väitteinä ja se oli siinä. Ja onhan Jackson nyt otollinen kohde kaikelle negatiiviselle. Ja ihmiset kyllä nauttivat seurata kuinka korkealta pallilta pudotaan. Ihmiset eivät keskimäärin ole kovinkaan hyviä tai kilttejä.

Ilmeisesti Jacksonilla on edelleen kuitenkin jonkinlainen ja -kokoinen uskollinen fanikanta. Muutamaan otteeseen olen huomannut otsikoita comebackistä ym. mutta ilmeisesti ei ole menneet suunnitelmat aivan putkeen. Siinä on monta monessa. Jos musiikki ei ole hyvää, sille ei voi mitään. Jos nimi on liian ryvetetty, sillekään ei oikein voi mitään. Median osuus koko jupakassa lienee yks mysteeri. Tai ihmisten ja medioiden saumaton yhteistyö. Kuka juoksuttaa ketä, kai sekin toimii molempiin suuntiin.

Ja niin vain minäkin sen ohjelman katsoin, kantaen korteni kekoon ja antaen hyväksyntäni sellaisen saastan jatkumiselle.

Kesä.

Kun seurustelin, sanoi kumppanini kerran exästään ettei ole ketään muuta rakastanut kuten häntä ja että tulee aina tätä rakastamaan. Minä en ymmärtänyt lähteä vielä siinä vaiheessa, minä jäin vielä muutamaksi vuodeksi.

Kesät vietin melkein aina yksin, siis ilman siippaa. En aina tiennyt missä hän oli.

Mieli harhailee. Usko itseen hieman hataralla pohjalla aika ajoin. Se, että tunnen viholliseni paremmin koko ajan helpottaa. Saada tukea vertaisiltaan, se on aina hyvä ja kannustava tekijä. Minua kritisoitiin eilen ankarasti, turhaan ja asioista, jotka eivät ole mitenkään relevantteja. Ei mitenkään. Ja kaikessa paistaa läpi henkilökohtainen antipatia yhdistyen yleisiin (typeriin) käsityksiin ja asenteisiin. Ja samaan aikaan koen suurta mielihyvää, juuri näihin kommentteihin ja asenteisiin liittyen.

Ihmisillä on huvittava, joskin samaan aikaan ärsyttävä, tapa luoda valtasuhteita. Se, että ne kaikki toimivat samalla tavalla, ei ole yllätys. Mutta se, missä kaikkialla niihin törmää on toinen tarina. Toki, niitä on kaikkialla, mutta silti olin eilen hieman yllättynyt suunnasta.

Ei minua herkästi pudoteta, olen koittanut parkita nahkani. Mutta isku vyön alle on aina ikävä ilmiö. Se, että minut nollataan olemattomilla syillä, tarpeella korostaa omaa egoa, vituttaa. Vielä enemmän vituttaa se, että kaikesta huolimatta alan epäillä omia kykyjäni. Se ei johda mihinkään. Ei mihinkään hyvään.

Olen asunut elämäni aikana eri pituisia jaksoja eri puolilla Eurooppaa. Joskus kotikorttelini on ollut hyvinkin posh, ylemmän keskiluokan asuttamaa seutua. Muutamaan otteeseen olen asunut boheemien artsujen valtaamilla ja trendikkäillä nurkilla, kuten myös sangen monikulttuurisissa kaupunginosissa. Olen viihtynyt kaikkialla. Toisilla nurkilla paremmin kuin toisilla. Viihtymiseni ei ole ollut niinkään riippuvaista alueesta, vaan sen hetkisestä elämäntilanteestani. Kaikki linkittyy omiin tuntoihin. Jos sanoisin, etten enää halua asua esim. hyvin monikulttuurisessa ympäristössä saatettaisiin se tulkita rasisisena kommenttina, vaikka kyse on omista pahoista muistoista liittyen aikaan, jolloin asuin kyseisellä alueella. Jos taas sanon, etten halua asua keskiluokan asuttamalla alueella, ei se herätä samanlaista reaktiota. En sano, että haluaisin asua siellä tai täällä, mutta ajatuksen tasolla. Tämä tuli mieleen keskustellessani ystävieni kanssa.

Suomi on heidän mukaansa ksenofobinen maa ja yhteiskunta. Tässä valossa minun tekoni ja puheeni tulkitaan herkästi rasistisiksi ystävieni taholta. Tämä on kaksiteräinen miekka. Olen luonnostani hiljainen, toisinaan. Tarkkailen hiljaa ihmisiä ja ympäristöä, en aina huomaa jos minulle puhutaan. Viimeksi eilen, istuessamme terassilla, sattui jotain outoa. Viereisessä pöydässä istuva (tummaihoinen) nainen pyysi minulta tulta. En heti kuullut/ymmärtänyt mitä sanottiin joten pyysin häntä toistamaan kysymyksen (joskin olisin voinut arvata ilmankin, hänellä oli palamaton savuke suussa ja sormet toistivat sytyttimen käyttöä muistuttavaa liikesarjaa). Ystäväni riensi apuun, ojentaen naiselle tulta ja pyytäen anteeksi käytöstäni. "He's from Finland, he's not used to.. people." Miten vaan, minulle samantekevää. Mutta ei kuitenkaan, koska tätä nyt kirjoitan.

En kuulu keskiluokkaan. Taloudellisen tilanteeni perusteella ehkä, tulojeni mukaan mutta se ei ole keskiluokkaisuutta. Minulle keskiluokkaisuus on mielentila, ei muuta. Keskiluokkaisuus on se mielentila, joka tappaa kaiken. Siinä ei ole mitään kosketuspintaa. Minä tulen paremmin toimeen ihmisten kanssa, joilla on selkeä mielipide. Oli se sitten puolesta tai vastaan, aiheena mikä tahansa (melkein). Se, olenko samaa mieltä, on sivuseikka. Voimmeko keskustella aiheesta merkitsee, se kunnioitammeko toistemme näkemyksiä, merkitsee. Voisinko asua keskiluokkaisessa ympäristössä? Tietysti. Miksi en?

En tuomitse ystäviäni, heidän kommenttejaan minusta tai Suomesta. Se on heille täysin vieras ympäristö. Mutta syyttää ksenofobiasta sillä perusteella, ettei Suomessa ole yhtä suurta maahanmuuttajien joukkoa kuin monissa muissa Euroopan maissa on absurdia. Mikä tekee siitä absurdia, mielestäni, oli esimerkki eilisessä keskustelussa. Suomessa on vähän maahanmuuttajia, ergo emme tunne muita kulttuureja ja olemme rasisisia ja ennakkoluuloisia. Hyvä, ymmärrän tämänkin vielä, mutta kun samaa lauseeseen ympätään kaikki oudot käsitykset Suomesta (onko Suomessa mahdollista grillata ulkona, nouseeko lämpötila koskaa yli 10 asteen, onko Suomessa koskaan valoisaa?) menen hieman sekaisin.

Keskiluokkaisuus on siis mielestäni maanvaiva, joka ei liity mitenkään sosiaaliseen asemaan, vaan ajatusmaailman jämähtyneisyyteen. Sama vaivaa niin umpimielisiä kuin vapaamielisiäkin; sokea usko oman maailmankatsomuksen oikeellisuuteen ja järkähtämättömyyteen. Se ei ole koskaan vienyt mitään asiaa eteenpäin.

Minulla on idoleita, ihmisiä joita kunnioitan, joiden elämänasenne on oikea. Toisaalta minä en pidä idoleita, en laita elämääni kenenkään opetuksiin tai seuraa mitään ideologiaa. Jotkut tekevät niin, ja se on minulle ihan yhdentekevää, tavallaan. Usein silti ihmettelen mitä ihmisten päässä tapahtuu, kun he sokeasti omaksuvat jonkin opin jota seuraavat ja konemaisesti toistavat teesejään ja opittuja mantroja. Kun ihminen alkaa opastamaan toisia ja vaatimaan ympäröivän maailman nöyränä nielevän omat aatteensa, alan voimaan pahoin.

Erinäisistä syistä olen viime aikoina perehtynyt (hieman liioiteltua sanoa noin, tosin, enemmänkin olen tutustunut) uusiin näkökulmiin liittyen sananvapauteen, uskontoihin sekä länsimaiseen yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Toki, minä olen aina ollut sananvapauden kannalla, uskonut lähes sokeasti ihmisen oikeuteen saada ajatella, sanoa ja tehdä kuten oma sydän ja mieli kehottaa mutta myös vastuuseen. Vastuuseen itsestään ja lähimmistään. Ongelmia seuraa jo tässä. Mihin rajaan lähimmäiseni? Kuka on ihminen jonka kohdalla voin sanoa "Ei minun ongelmani"? Kenet minä voin omien ajatusteni perusteella lähettää helvettiin (kuvaannollisesti)? Ja missä vaiheessa voin pestä käteni asiasta? Tai kuka tai mikä edes antaa minulle tätä valtaa?

Uskonto on muutamalle tutulleni tärkeä asia. Olen saanut kritiikkiä osakseni, koska en kuulu kirkkoon ja minun pitäisi näin ollen aina erikseen ilmaista asianomaisille, että vaikka en olekaan uskossa, kunnioitan heidän uskoaan ja vielä vasiten mainita, että minulla ON arvoja ja moraali. Voinko minä vaatia heiltä aina ilmaisemaan että vaikka he ovatkin uskossa, he silti kunnioittavat minun elämänkatsomustani ja että heilläkin ON avara katse suunnattuna maailmaan ja ihmisiin? En. Tai siis en jaksa. Olen ratkaissut tilanteen niin, etten ole yhteydessä näihin ihmisiin. Miksi olisin? Kuullakseni toistuvasti olevani jotenkin alempi? Joutuakseni selittelemään omaa elämänkatsomustani?

Mitä teen, kun aika ajoin vilpittömästi tunnen pelkoa tulevaa kohtaan? Varmasti monet uskovat kokevat samankaltaisia tuntoja ajatellessaan homojen adoptio-oikeutta tai mahdollisuutta että homo- tai lesbopari vihittäisiin kirkossa. Mutta minulla ei ole sitä sateenvarjoa, minulla ei ole mitään selkeää johon vedoten voisin sanoa ettei tämä ole oikein koska kirja X tai hengellinen johtaja Y on asian minulle näin kertonut ja opettanut. Minulla on vain oma uskoni ihmisyyteen (mikä ei ilmeisesti ole kovinkaan oikea tai aito päätellen muutamasta käymästäni keskustelusta viime aikoina). Ja sekin on kovin hataralla pohjalla.

Toki, minä pelkään. Pelkään fundamentalisteja. En tiedä, voiko tiettyjä asioita sanoa ääneen koska ne eivät ole aivan rationaalisia. Ne ovat uskomuksia ja ennakkoluuloja. Mutta olen ennakkoluuloton siinä mielessä, että pelkään rotuun, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta kaikkia fundamentalisteja. Toisaalta elämme aikaa, hysteerisen poliittisesti korrektia kautta, jolloin ei voi sanoa kaikkea mitä ajattelee, mitä tuntee ja mitä pelkää. Kauhukuviaan saa maalailtua ja kasvatettua, liikkuu vaan netissä tunnin. Mutta toisaalta..

Ayaan Hirsi Ali teki omat ratkaisunsa halutessaan kertoa oman näkemyksensä omaan uskontoonsa. Hänellä on paljon ajatuksia, jotka allekirjoitan, jotka hyväksyn ja ymmärrän.

20.4.1889.

Jos olisi mahdollista matkustaa ajassa, menisin vuoteen 1923. Kulkisin kauniissa vaatteissa ja tanssisin. Nauraisin iloisena, kuilusta piittaamatta. Sitä varhaisempaan aikaan en haluaisi. Liikaa kaikkea ikävää. Mutta sotien väli, kauneudessaan ja eskapismissaan täydellistä aikaa. Olen kovasti ollut Waltarin perään, sekä tietysti Olavi Paavolaisen. En ole ollut koskaan runouden ystävä, en jaksa, en ymmärrä, en jaksa yrittää. Tulenkantajat puhuttelevat minua. Olin tohkeissani Akateemisen alessa, kun sain edukkaaseen hintaan Risti ja hakaristin.

Toisaalta olisin halunnut päästä mukaan vuoden 1985 Ruisrockiin.

Kuuntelin tänään pitkästä aikaa Pelle Miljoonaa, Moottoritie on kuuma. Olen liiannuori sanomaan, että olisin ollut mukana jo levyn tullessa. Mutta silti se on minun(kin) nuoruuteen kuuluva ja merkittävä levy. En tiedä mikä siinä varsinaisesti puhuttelee minua ja niitä monia uusia sukupolvia jälkeeni.

Sain viime yönä ensimmäiset hyttysenpuremat. Yksi naamassa, vasemman silmän alla. Ei niinkään hermostuttavaa että se kutisee, mutta silmän alla on pieni patti, joka näkyy häiritsevästi koko ajan näkökentässä. Voisin ajatella sitä eräänlaisena kauneuspilkkuna, mutta se on hieman väärässä kohdassa, jotta se viestisi mahdollisille kosijoille minun olevan vapaa ja halukas.