So I'm just walking down the road

Televisio on pahuuden keksintö. En koskaan katso televisiota, koska en omista sellaista. Nyt olen kuitenkin pidemmällä kyläreissulla paikassa jossa on tv. Ja tallentava digi-boksi. Se on tällä hetkellä paras kaverini. Onhan tässä käynyt monta ajatusta ja ristiriitaista pohdintaa päässä. Minähän en pidä televisiosta, mutta joku taika tässä kapineessa sittenkin piilee. Miksi muuten minä sitä niin uskollisesti nyt olisin katsonut? Silti on paljon ohjelmia, joita en vain pysty katsomaan, en vain pysty. Kaikkia reality-sarjoja en käsitä, joskin minulla on kumma masokistinen lempi herännyt 4D-dokkareihin. Big brother olisi saattanut olla hetken aikaa kiinnostava, jos olisin silloin päässyt seuraamaan. Toisaalta taas yksi (tai useampi) tyhjä julkkis pääsee esille, mutta sitten taas; miksi minä siitä oikeastaan sen enempää hermostuisin? En seuraa niin aktiivisesti mitään lehteä, että ne lopultakaan minua paljoa pääsisivät häiritsemään.

Toinen on realitysarjat, kilpailut. Huippumalli ym. joiden voittajalle annetaan kuitenkin jonkinlaiset eväät elämään tai uraan tai miksi sitä sitten haluaakaan sanoa. Suvi Koposella pyyhkinee hyvin, kiitos voiton kilpailussa. Ja hyvä niin. Välillä vaan mietin. Josko lahjakas ihminen voisi löytää toisen kanavan itselleen kuin tv ja kilpailu? Ehkä ei, en tiedä. Tai sitten koko ajatus on minulle niin outo, koska en vain osaisi millään kuvitella itseäni televisioon, kisailemaan mistään.

Mistä kuitenkin pidän, ovat elokuvat ja dokumentit. Luonto-ohjelmiin minulla on myös jokin heikkous. Kuten myös lähes kaikkiin plastiikkakirurgiaan liittyviin ohjelmiin. Tänään tuli 'Kuriton sukupolvi' Teemalta, se Wilho Ilmarin ohjaama vuodelta 1937. Olen sen Kassilan versionkin joskus nähnyt, mutta se ei oikein kolahtanut minuun. Mikä on oikeastaan hassua, koska yleensä olen melko helposti vietävissä lähes kaikkien 50-luvun ilmentymien kohdalla. Minä tosin taidan katsoa elokuvia hieman toisin kuin ihmiset ilmeisesti yleensä katsovat. Elokuvia voisin periaatteessa katsoa paljonkin, mutta keskittymiskykyni on samaa luokkaa kuin banaanikärpäsellä, joten harvoin jaksan katsoa elokuvaa kokonaan, alusta loppuun. Elokuvateattereissa se on pakko kärsiä, eikä voi läppäriäkään ottaa esiin, joten siellä se menee.

Teatteriin minua ei saisi millään ilveellä. Paratkoon! Se on minulle täysin kuollut taiteenlaji. Samoin kuin moni modernin tanssin ilmentymät. Toisaalta ooppera saa varauksettoman arvostukseni. Mutta sehän onkin enemmän camp.